Ultima Thule +354

Olipas kummallinen viikko

Kulunut viikko on kyllä ollut varsin erikoinen. Niin erikoinen, etten ole sitä aiemmin ehtinyt kommentoida. Nyt on vielä puoli tuntia aikaa ennen luentoa, koitan ehtiä tässä.

No niin. Elina sai flunssan josta itse paranin. Alkuviikosta vaimo rassu oli oikein kunnolla kipeä, jätti kuoron ja yhden luennonkin väliin. (Vai oliko se salaisuus?)

Maanantaina En kerinnyt faksata sitä ehdokkuusilmoitusta, sillä en löytänyt kansainvälistä toimistoa. En tosin paljon ehtinyt etsiäkään, sillä olin luennoilla koko päivän ja iltapäivästä meillä oli treffit Elinan kanssa kaupassa. Ilmoituksen määräaika oli tiistaina kello 12 (Suomen aikaa!) joten lähdin aamulla joskus viiden (no, puoli kahdeksan) aikaan metsästämään lisää fakseja. Kartasta katsomastani suunnasta toimisto viimein löytyi, mutta se ei ollut vielä auki. Yliopiston kansliakin olisi auennut tismalleen yhdeksältä paikallista eli kahdeltatoista Suomen aikaa, joten marssin yliopiston kirjastoon. Sieltä sain tietää että lähin faksi on postissa keskustassa. Kaksikymmentä minuuttia ennen määräaikaa olin jo antamassa postitädille numeroa johon faksata kun huomasin tekstiviestin että lähettämäni ilmoitus oli kuin olikin tullut perille ajoissa. Ärsytys. Turhaa ravaamista ja stressiä sen lisäksi että ei olisi yhtään jaksanut tehdä mitään sinä aamuna. Seikkailun vuoksi en ehtinyt yhdellekään tunnille – valokuvakin kun piti lähettää, ja Elinan ”digikameralla” aamulla ottamamme olivatkin menneet ihan pilalle, ja sitten sitä piti sompailla.

Keskiviikkona oli vapaa päivä, tai ainakin piti olla. Nukuin suvereenisti kello yhteentoista, mitä tapahtuu nykyään todella harvoin – biologinen kelloni herättää minut vapaa-aamuinakin yleensä joskus puoli seitsemältä. Äh biologisia kelloja. No, tarkoitukseni oli lähteä iltapäivästä pyörähtämään kampuksella kirjoittamaan saapuville vieraillemme ja maksamaan Elinan puhelinlaskua ja ensisijaisesti käymään kaupassa. Puoli kahdelta huomasin että geofysiikan laskuharjoitukset olisi pitänyt palauttaa puoleenpäivään mennessä. Taas juostiin – onneksi ne laski äkkiä. Sähköpostissa huomasin, että edellispäivän luennolla oli sovittu keskiviikkoillaksi laboratorioharjoitukset. Että se siitä kaupassakäynnistä sitten.

Torstaina muuttui ääni kellossa. Vaikka Elinalta olikin jäänyt monta palaa syömättä jääkaapin ammottavan tyhjyyden vuoksi, aamutuntieni jälkeen kävimme kaupassa ja Elina päätti ryhtyä syömään kalaa. (Katsotaan nyt.) Sitten sain viestin tutorimme Ingibjörgin poikaystävältä Hördurilta, joka kysyi haluaisinko ”esittää muutaman nuotin” (mikä kummallinen ilmaisu) yhtyeensä kera parin viikon päästä keikalla. Ingibjörgin luona iltaa kerran (siis sen ainoan kerran) istuessamme kun tuli puhetta musiikistakin. Kuoroharjoitusten jälkeen – joita ei siis viikonlopun harjoitusleirin vuoksi pidetty tiistaina, onneksi, ja joilta Elina jäi nyt pois – minut haettiin ja vietiin vanhaan rämäiseen rakennukseen alakaupungilla, josta kuuluvan rock-metelin läpi ei olisi kuulunut mitään avunhuutoja, jos sellaisille olisi tullut tarvetta. Talo toimi näet useiden paikallisten bändien harjoituspaikkana. Pari tuntia soittelimme hauskaa bluesia ihan kyvykkäästi, ja tästedes harjoittelemme kahdesti viikossa. Keikalle mennään johonkin kuppilaan marraskuun toisena päivänä, jolloin olen taas vuoden vanhempi. Katsotaan sitten jatkotoimenpiteitä. Tyypeistä pari vaikuttaa tyypilliseltä muusikonrentulta – hyvässä ja pahassa: tarjottiin minulle nuuskaakin – mutta kuudennen vuoden ekonomiopiskelija Hördur kitaroineen ja putkimiesbasisti ovat ammatillisempia ja musiikillisesti valveutuneempia. Näin sanoisin ensivaikutelman perusteella. Elina pelkäsi jo että joudun heidän seurassaan pahoille teille, mutta minäpä päätin viedä heidät hyville teille. Vaikka en nimiä vielä oppinutkaan, kun tämä on niin kummallinen kieli.

Torstaina tuli lisäksi postissa ilmoitus että netistä opiskelijakirjakaupan hinnastoon verrattuna puoleen hintaan tilaamani kurssikirja on vihdoin tullut noudettavaksi postiin – nyt kun kurssi on vasta puolessavälissä – ja että saamme paikallista asumistukea 12 500 kruunua kuussa. Se on kaksituhatta enemmän kuin odotimme, joskaan emme tiedä vielä saammeko sitä alkaneelta kahdelta kuulta takautuvasti.

Tänään olisin myöskin mieluusti nukkunut pitkään. Mutta tänään on oikein hyvä päivä. Neljännesvuorokauden kuluttua on taas pakko puhua kotona suomea – no ei vaiskaan, ei me ihan niin paljon eletä englannin kielellä. Katsotaan miten arki muuttuu kun on kaksi ihmistä lisää. Kaksi ihmistä syömässä ja kaksi ihmistä lisää pitämässä seuraa ja kaksi ihmistä lisää nukkumassa.

Kaksi ihmistä lisää viemässä aikaa matkapäiväkirjan kirjoittamiselta. Nyt muuten meni jo kymmenen minuuttia yli arvioidun. Nyt luennolle.

Kirjoitti Jaakko XIV kello 11:14.