Ultima Thule +354

Kahdenkymmenen kolmenkympin kriisi

Nyt on tanssittu, juhlittu, juotu
sen pitemmän kaavan mukaan,
ja kaikki mitä on pöytään tuotu
nautittiin, eikä sammunut kukaan.

Mikko Alatalo on oikeastaan aika hyvä mies. Laulaa sellaista kivaa iskelmää ja vie eduskuntaan maalaishenkeä.

Eiliset juhlat sujuivat hienosti. Elinan keikkapaikalla tavannut suomalainen opiskelijakollega luuli minua ammattimuusikoksi, ja tästä kuultuani ajattelin hetken vaihtaa alaa. Se oli minun kahdenkymmenen kolmenkympin kriisini. Syntymäpäiviä on vain kerran vuodessa, joten jatkoin juhlia valvomalla melkein koko yön elokuvablogia kirjoitellen. Kaksi tuntia ennen kuin olisi pitänyt herätä kahdeksan tunnille päätin että vietän tämän päivän kotona. Sen tein, kivaa oli.

Tänään vuorostaan oli synttärit eräällä ystävällä (onnea!) ja – kuten harjoituksissa kävi ilmi – kuoron puheenjohtajalla. Taukomuonana oli kovasti erilaisia kakkuja, mikä kompensoi sitä ettemme olleet tietoisia että torstain reenit on pysyvästi siirretty kolme varttia myöhemmäksi…

Lueskentelimme päivänä eräänä kuoronjohtaja Hákon Leifssonin esittelyä. Se kyllä antaa näkemystä miehen työhön. Itsensä Abraham Kaptanin ohjauksessa Seattlessa väitellyt, useita vaikuttavia produktioita johtanut ja ties kuinka montaa orkesteria parhaillaankin johtava nelivitonen kanttori haltsaa kyllä hommansa, sanoisin.

Vaikka ei siellä helpolla pääse: tiistaina aloitettiin Faurén Requiem (’kuolinmessu’, se vuoden 1893 versio) kahdeksassa äänessä oikeassa tempossa suoraan alusta. Että sillein. Hieno veisu se on, sen esitämme muiden lauluin joukossa puolikkaan sinfoniaorkesterin kanssa keväällä.

Minä tykkään tästä paikasta. Jo neljäntenä yliopistovuotenani opin, että paljon enemmän saa aikaan jos menee kirjastoon tekemään läksyjä. Ja että kieltäkin voi ymmärtää jos sitä opiskelee.

Juuri kun naiset on kauneimmillaan,
sinä siinä oot yllättäin.
Se meidän rakkaus parhaimmillaan
loppuun kirjoittamatta jäi.

Siksi nimittäin, että se jatkuu vielä.

Kirjoitti Jaakko XIV kello 21:44.