Ultima Thule +354

Pitkästä aikaa rauhallinen mieli

Tätä aloittaessani kello on kolme yöllä. Palasimme juuri synttäreiltä, ja ulkona ripottaa vettä. Oikein hyvä hetki kertoa viime päivien tapahtumista, sillä nyt tekstiin tulee hyväntuulinen sävy. Se ei tosin anna ihan totuudellista kuvaa, sillä viime päiviin on mahtunut myös väsymystä – aika paljonkin.

Viikko oli ja meni ja tuli. Stressaannuin ja stressaannuin opinnoista ja palautettavista töistä ja kotitaloudenhoidosta ja vaikka mistä. Sain kyllä aikaan ihmeellisen paljon sähköpostia, ehkä se auttoi jaksamaan.

Perjantai-illasta läksimme kuorotoverille katsomaan paikallista Idols-kilpailua. Matkalla meille tuli toraa siitä, voiko auton alle jääneestä hanhesta tehdä ruokaa vai ei, ja osoitimme molemmat mieltämme läksimällä eri suuntiin. Kun emme mökötyshetken päätteeksi löytäneetkään toisiamme, tuli minulle hätä: Elina ilman puhelinta ja kotiavaimia yksin pimeässä kaupungissa. Palasin kotiin, mutta järkytyksekseni Elina ei odottanutkaan ovella. Jätin takaoven avaimet oveen ja valot päälle, että nainen rassu luulisi minun olevan kotona ja menisi sisälle, jos sattuisi palaamaan sillä välin kun lähdin häntä etsimään. Puolivälissä matkaa sitten onneksi tapasimme. – Nyt vihdoinkin sain Elinan ymmärtämään sen Ultra Brankin keksimän viisauden:

Kun tyttö ei juo, hän on varmaankin raskaana
eikä parin kannata lähteä ulos vain yhdet avaimet mukanaan.

Sovittuamme jatkoimme illanviettoon, jota oli aluksi markkinoitu poikain iltana mutta josta ei sellaista tullut. Haluttu kanava ei näkynyt isäntämme Gíslin televisiolla, joten kera parin muun kuorotuttavan katselimme komediasarjoja Hale & Pace ja Family Man alakerran naisen nauhoittaessa laulukisaa. Siirtyessämme sitä seuraamaan joukkoon oli liittynyt jo aikas paljon väkeä kuorosta; eräs altto (ja kuoron sihteeri) nimittäin oli kisassa mukana. Syyskuussa nauhoitettulla toisella kierroksella, jota nyt siis katselimme, kävi niin, että tämä Telma joutui siihen viiden hengen ryhmään, jolta vielä haluttiin säestyksetön lauluesitys jotta heistä kaksi voitaisiin valita muiden finalistien joukkoon. Kovin vetoavasti ja liikuttavasti Telma lauloi I'm leaving on the Jetplane. Itku meinasi tulla. Esitysten jälkeen valittiin yksi sisään ja kaksi ulos, ja sitten eräs tuomareista aloitti vakavalla naamalla että ”Telma, lauloit että et koskaan enää palaa.” Hämmästys oli tytön kasvoilla suuri kun lähtemään joutuikin se toinen.

Se oli kyllä liikuttava hetki. Mutta ei hänestä kyllä voittajaksi ole, siihen hän on aivan liian lyhyt. Moni muukin asia hänessä tuo mieleen T. Mäkisen.

No niin, nyt ollaan siis jo lauantaissa. Lehdessä oli ollut tarjous että Hagkaupista – paikallisesta Sokoksesta, joka lausutaan haagköip – saa perunoita kruunun kilo. Puolitoista senttiä kilo! Mikä hinta se tuollainen on? Ajatus oli siis lähteä aamusta ostoskeskus Kringlaniin, mutta aamu venähtikin yli puolenpäivän. Olin jo peruuttaa koko lähtemiseni, mutta ajattelin että juuri väsyneenä ja huonotuulisena aamuna on tärkeää päästä käyntiin ja tehdä jotain oikein tehokkaasti, ja olin oikeassa. Ostarilla näimme yläasteikäisten tyttöjen – ja yhden pojan, joka oli varsin aistillisen oloinen – pitämän muotinäytöksen ja ostimme pehmikset, ensimmäiset laatuaan täällä. Mutta kaupassa ei ollut niitä perunoita. Tietystikään. Matkaamme tarttui silti keittolammasta ja nammia (se on sama suomeksi) ja perustarpeita, paitsi että lasagnelevyjä ei tahtonut olla missään. Kotiin päästyämme kello oli tosin niin paljon, että lasagnesta tulikin vähemmän aikaa vievä spaghetti tonnikalagnese.

Illaksi meillä oli näet jo muita menoja. Olimme Hörðurin mainostuksesta ja suosiollisella avustuksella hankkineet liput blueslegenda David Honeyboy Edwardsin keikalle. Tavattuamme Nasa-klubilla Inkin ja Hjördiksen (nimet jotka itse annoimme tutorille ja poikaystävälleen heidän tietämättään; jälkimmäisen keksimme Matin kanssa, ja päätin myöhemmin että se tarkoittaa kaikkia sellaisia olotiloja joita esiintyy vain aamuisin) odotimme puoli tuntia sisään ja tunnin keikan alkamista ja toisen tunnin varsinaisen artistin esillepääsyä, kuten keikoilla on tapana. Klubilla ei vain ollut tuolia kun kymmenen puolikasta pöydällistä, joten homma meni ihan seisomiseksi. Pitkän kävelyretken jälkeen se ei ehkä ollut nautinnollisinta. Lämmiteltyämme paikallisen amerikkalaisen Michael Pollockin hyvin alkuperäis-bluestisessa seurassa lavalle saapui vanha musta mies, jolle kaikki hurrasivat ja joka soitti kitaraansa ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa vasta aloittanut. Yhdessä biisissä pysyin jopa rytmissä! No, ainakin hän on ansainnut legendan nimen. Jos keikan jälkeen olisi myyty hunajapojan älppäreitä, olisin aloittanut suunnitellun keräilyharrastukseni oitis. Mutta siellä oli vain CD-levyjä ja kirjoja tyypistä. Boring. Kyllä sellaisesta keikasta kannatti maksaa viisikymppiä. ?.

Keikan jälkeen jatkoimme siis klubin naapuriin, Kristjánin tykö. Olisittepa nähneet sen asunnon! Iso ja tyylikäs kattohuoneisto ihan keskustassa; poreallas, mahonkihuonekalut ja uusinta viihde-elektroniikkaa. Gíslin, joka on pikkufirman atk-henkilö ja asuu yksin kolmiossa, asunto oli samanlainen mutta ei niin törkeän hieno. Pippalotkin olivat oikein mukavat, monta naamaa kuorosta tuli taas paremmin tutuksi. Ruotsalaisen Magnusin amerikkalainen tyttöystävä Maria (joka laulaa pelastusarmeijan kuorossa vaikka ei pidä Jeesus-lauluista) on myös geofysiikan johdantokurssilla ja sai aikaan mielenkiintoista poliittista keskustelua. Onneksi harvat amerikkalaiset ovat sellaisia kuin tv-sarjoista tai uutisista saa kuvan. Kristján itse, jonka ovikelloa katsellessamme mietimme että asuuko hän isänsä vai poikansa kanssa – islantilaisen sukunimihän tehdään isän nimestä, ja ilmeisestikin Kristján on isoisänsä etunimikaima –, osoittautui paljon rennommaksi kaveriksi kuin mitä olin ymmärtänyt. No, niin on tapana käydä. Tunnelman kohotessa ja väen vähetessä keskustelun kieleksi kuin itsestään vaihtui englanti (ehkä siksikin että siinä vaiheessa puolet olivat ulkomaalaisia), vaikka hetkeä aiemmin pääsimme jo harjoittelemaan paikalliskieltä varsin hyvin kokemuksin. Pitäisi vain enemmän rohjeta sanoa islanniksi niitä asioita joita osaa. On niitä muutamia.

On varsin sopivaa, että täällä viikko alkaa sunnuntaista. Hengellisessä mielessä se on perusteltua sikäli, että jumalanpalveluksessa saarnattu Sana on nimenomaan alkavaa viikkoa varten – silloin sitä pureskellaan ja harjoitellaan käytännössä. Lisäksi jos edellisinä päivinä on ollut paljon menossa, kuten meillä on nyt tavannut käydä, on hyvä lopettaa viikko siihen ja aloittaa seuraava rauhallisesti. Ero on pieni, mutta jos lauantain jälkeen on vielä yksi päivä viikkoa jäljellä, se helposti menee edeltävien päivien olotilassa, mikä se sitten onkaan ollut – mutta pyhäpäivä on ihan eri tarkoistusta varten: hiljentymistä ja puhutelluksi tulemista. Ehtii sitä muinakin päivinä käydä kaupassa ja opiskella ja siivota kotoa – vaikka niiltä emme ainakaan me emmekä ainakaan huomenna voi välttyä, ne eivät ole se pääasia. Voi kun sitä enemmän oppisi käyttämään Herran päiviä hyödyksensä.

Jotenkin nyt on paljon rauhallisempi olo kuin aiemmin viikolla, vaikka viikonlopun on ollut aika meno päällä. Tajusin ehkä että saan olla tyytyväinen monien muiden asioiden lisäksi myös omiin suorituksiini, joita en ehkä aina osaa kovin arvostaa. Nyt on myös nähnyt paljon uutta, jota saa jäädä miettimään. Asiat löytävät oman tärkeysjärjestyksensä – nyt on paljon ollut mielessä lupaus: ”Etsikää ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki muu teille annetaan.” Se on hyvä lähtökohta uuteen viikkoon.

Tuleva viiden tunnin yöuni ei ehkä ole. Mutta se on sivuseikka.

Kirjoitti Jaakko XIV kello 04:58.