Ultima Thule +354

Autolla ympäri saarta

Voi! Kuukauden ihanin päivä on tätä kirjoittaessani juuri päättymäisillään. Tänään nimittäin pyörimme vuokra-autolla ympäri saarta ja patikoimme kansallispuistossa ja lojuimme Sinisessä laguunissa.

Eilen meinasi tulla vähän onkelmaa vuokraamisen kanssa tosin. Läksimme halvaksi havaitsevaamme Budget Car Rental-autoliikkeeseen ja olimme jo saada varattua täksi ja huomiseksi päiväksi pikku auton, mutta koko homma kaatui siihen että meillä ei ole Visa-korttia.

Kuoron keskusteluareenallakaan esittämääni kysymykseen mahdollisuudesta lainata jonkun autoa ei koskaan tullut vastausta.

Mainitsin ”vahingossa” bändireeneissä asiasta Hörðurille, joka kertoi että juu juuri siksi hän aikoinaan hankki luottokortin. Rohkeasti tartuin hetkeen ja sain kuin sainkin hänet takaamaan autovuokramme. Tänä aamuna tapasimme vuokraamolla ja saimme auton. Halvimpaan ryhmään kuuluvat Toyota Yarikset olivat jo menossa joten saimmekin Corollan, vaikka se olisikin ollut kalliimpi.

Sillä sitten on kiva ajaa. Kyllä ne japsut on aika poikia.

Kurvasimme ensin paikallisiin Kauniaisiin, Kopavorðuriin. Siellä oli ilmainen luonnontieteellinen museo, jossa mainoskuvan perusteella piti olla dinosauruksen fossiili. No, näyttely oli kirjaston alakerrassa ja siellä oli yhden tappajavalaan luuranko ja kaikenlaisia kivoja kiviä ja mereneläviä ja lintuja ja hylkeitäkin. Ihan nastaa niin kauan kuin sitä kesti.

Seuraava määränpäämme oli Þingvellirin kansallispuisto. Siellä oli kyllä maisemia! Niin hienoja etten osaa tässä kyllin tehokkaasti kuvahilla. Rotkon pohjaa pitkin kävelimme ja loikimme kosken äärellä ja vuorilla ja näimme varsin pienen kirkon. Ja sen paikan, jossa Islannin valtio- ja oikeuslaitos Alþing perustettiin vuonna 930 kuusikymmentä vuotta saaren asuttamisen alkamisen jälkeen. Hienoa. Mutta oi niitä maisemia!

Islannin kansallismaisema on varsin kivinen. Sellaista aroa. Vähän ruohoa ja heinää siellä täällä mutta ei kaikkialla, ja ei ainoatakaan puuta eikä pensasta. Kaikki puusto on täällä kuulemma istutettua, ja sen kyllä huomaa: yli 30 vuotta vanhempaa metsää täällä ei ole missään, koska turismista tuli elinkeino vasta tuolloin. Matti käytti yhden ajotauon heittelemällä nyrkinkokoista kiveä kallioon agaatin löytämisen toivossa. Ei löytynyt agaattia, joita oli kyllä esillä museossa. Ne näyttävät ihan tavallisilta – siniväritteisiltä – kiviltä, mutta sisältä ovat jännittävän näköisiä. Käykää kivimuseoissa, ne on kivoja.

Niin ja kansallismaisemaan kuuluvat myös vuoret, joita saimme ihailla oikeastaan koko päivän mittaisen retken. Korkeita ja usvahuippuisia ja erosioituneita ja osin kiipeiltävänkin näköisiä. Mykistäviä. Ja niitä on paljon. Ei ne nyt korkeita ole, mutta on siinä puolessa kilometrissäkin kapuamista; tähän asti joka päivä on Matti muistanut ihmetellä miten olemme voineet olla täällä jo puolitoista kuukautta emmekä vieläkään ole halunneet valloittaa noita Reykjavíkinlahden toisella puolen kohoavia vuoria. Kyllä meillä haaveissa on ollut.

Ohhoh, nyt kaikki menivät jo nukkumaan. Menenpä minäkin. Se on hyvä, koska nyt meillä kolmella on syytä laittaa Elina kirjoittamaan Sinisestä laguunista. Se oli kyllä jotakin sellaista mitä jokaisen pitää joskus kokea. Meitäkin voi samalla tulla katsomaan. (Kevään vieraskalenteri on vielä ihan tyhjä!)

Minä haluan auton. Etenkään tällaisen kokemuksen jälkeen on mahdotonta tyytyä asumaan postinumeroalueella 101 ja sanoa sitten nähneensä Islannin.

Kirjoitti Jaakko XIV kello 23:52.