Hirmuinen juttu: sairaalakeikka (1)
Nyt on hirmuisia uutisia. Vaihdevuotemme toistaiseksi hirmuisin asia tapahtui. Tarkoitan: hirmuisin, pelottavin, odottamattomin ja kauhistuttavin. Suurin ja oikeastaan kaikki hätä on jo ohi, mitään kauheaa ei ole tapahtunut. Mutta jännittäviä hetkiä oli elämässä hiukan.
Tätä kirjoittaessani Elina on toista yötä sairaalassa. Keuhkoista oli päässyt pienenpieni ilmakupla keuhkojen väliin, mikä on hyvin harvinaista ja tapahtuu ilman syytä mutta korjautuukin itsestään. Hän pääsee mahdollisesti tänään keskiviikkona kotiin, mutta ei saa kovasti rasittaa itseään pariin kolmeen viikkoon.
Kaikki alkoi maanantaina. Olimme kirjastolla työskentelemässä puolenpäivän aikaan, kun Elina huomasi nielemisen ja hengittämisen käyvän vähän kivuliaaksi. Lähdimme kotiin joskus viiden maissa, jolloin kipu oli jo niin voimakas että aloimme huolestua. Tuntui kuulemma kuin jotakin viiltävää olisi ollut kurkussa. Tuntemus oli niin outo että Elina alkoi pelätä jo kuolevansa. Hetken epäröityämme läksimme puolen kilometrin päässä sijaitsevan sairaalan yövastaanottoon.
Vastaanottoapulaisen, hoitajan ja lääkärin kyselyjen sekä pitkiltä tuntuneiden odotusten jälkeen mukava tohtori lähetti meidät toiselle puolen kaupunkia keskussairaalan toiseen sairaalaan, jossa keuhkotieteellinen osasto sijaitsi. Otimme taksin ja vastaanotossa saimme kuulla lääkäripäivystyksestä, jonka puoleen kääntyminen olisi tullut halvemmaksi kuin sairaalan; ikäänkuin raha olisi jotakin merkinnyt sellaisessa hädässä, jossa Elinan oikein pantiin merkille olevan. Kirjauduttuamme sisään kello 19.42 saimme vielä jonkin tovin odotella lääkärin vastaanottoa. (Minua siis ei kirjattu sisään, mutta tulin mukaan. Kuka haluaa jättää aran tyttösen yksin odottamaan ja pelkäämään?)
Mukava lääkäritär epäili tietysti aluksi kyseessä olevan allerginen reaktio, virusperäinen tulehdus tai pala (jotakin) kurkussa, mutta oireet eivät kokonaisuudessaan täsmänneet: kuumetta Elinalla oli hädin tuskin mainittavasti (sitäkin epäilimme vain tuskanhieksi), yskää ei ollenkaan; kipu ei ollut alkanut syödessä, eikä päivän aterioissa (yhteensä kolmessa palassa leipää) varmasti ollut mitään allergisoivaa; verenpaine ja -arvot ja sydänkäyräkin olivat normaalit. Vasta ikään kuin varmuuden vuoksi otetusta röntgenistä paljastui siinä kymmenen aikaan, että rintaontelossa oli ilmakupla.
Mainittakoon, että mainituista tutkimuksista lämpötilan mittaus sai Elinan kasvoille jo vähän hymyäkin. Mittalaitteiden asennus kuukautisissaan olevan naisen rektumiin ei ole järin vakavaa puuhaa. Onneksi minä sain vain katsella. (Öh, tarkoitan: olla osallistumatta.) Puoliksi islantia ja puoliksi englantia puhuvan hoitajan kanssa höpötellessämme elektrokardiografian ja tipan laittamisen aikana mieli alkoi jo kevetä. Liekö asiaan vaikuttanut myös kipuun, sairaana olemisen ajatukseen ja sairaalaan tottuminen ja yritykseni vakuuttaa, että ei mitään pahaa voi meille tapahtua ilman sallimusta ja että enkelit itse siinä pyörivät meistä huolehtimassa.
Lääkäritär, joka pysyttäytyi asiallisesti englannin kielessä ja jonka nimestä en saanut selvää, jätti konsultoimansa keuhkospesialistin ehdottaman yöpymisen järjestämisen kollegansa Birgirin tehtäväksi ja lähti oletettavasti nukkumaan. Joskus yhden aikaan yöllä löytyi täpötäydestä sairaalasta yksi tyhjä sänky, jonka työ matkustimme ensiavusta nelin pyörin. (Minä kävelin, mutta Elina oli tuolloin jo niin väsynyt ja nälästä heikko että sängyltä pystyyn nouseminen vessassa käymistä varten oli vaivalloista.) Osastolla poikennut nuorempi keuhkolääkäri Gunnar selitti asiaa hivenen tarkemmin, lupasi palata asiaan aamulla arveli että Elina voisi päästä seuraavana päivänä pois. Jätin Elinan ystävällisten hoitajien käsiin joskus kahden maissa ja otin taksin kotiin. Kukuin vielä pari tuntia (kuten nytkin) ja läksin aamupäivästä takaisin sairaalalle, nyt bussilla.
Kirjoitti Jaakko XIV kello 04:40. 
Vastineita: 0
Kirjoita vastine!