Pedagogista viisautta
Tulin juuri syksyn viimeiseltä islannin tunnilta. Verbit eivät tunnu taipuvan oikein edes preesensissä, substantiivit juuri ja juuri epämääräisinä. Määräisinä ne eivät vielä ole iskostuneet päähäni. Päätteiden pänttääminen muistuttaa elävästi latinan opinnoista, joista en aina niin nauttinut. Onneksi olen saanut muut kurssit jo päätökseen, joten nyt minulla on viikko aikaa keskittyä pelkästään islantiin ennen pelättyä loppukoetta.
Viimeisellä tunnilla opettajan suusta pääsi suuri pedagoginen viisaus, jonka haluan ehdottomasti jakaa kanssanne. Pidän sitä ehkä tärkeinpänä täällä oppimistani asioista tähän mennessä. Teistä lukijoista ainakin muutaman tiedän opiskelevan opettajaksi, joten olkoon tämä ainakin heille rakennukseksi.
Viimeisellä tunnilla opiskelijathan yrittävät aina epätoivoisesti kysellä, mitä kokeeseen tulee. ”Annetaanko verbien teemat” jne. ovat yleisiä kysymyksiä. Näin myös meillä tänään. Opettajamme oli kuitenkin kovin tiukka, eikä hän halunnut kertoa meille yhtään mitään kokeesta. Hän vetosi siihen, ettei se ole yksin hänestä kiinni, mitä kokeessa kysytään. Ryhmiä on nimittäin käsittääkseni ainakin neljä, ja kaikilla eri opettajat, mutta koe on kaikille sama. Pakoilun jälkeen Auður-open suusta kuului:
”Don’t worry. In the exam we are going test what you know – not what you do not know.”
”Maailman parhaat miehet ovat kokkeja”
Mielenkiintoiseksi, sukupuolieroja ja naisen roolia keittiössä kyseenalaistavaksi tarkoitetusta huomiosta, että kuuluisat huippukokit harvoin ovat naissukupuolta, tulikin äidin suussa kerran eräs otsikoitu sammakko. (Kyllä, tuo on järkevä lause.) Sääntöä vahvistavan poikkeuksen sain kokea viime viikolla.
Meillä oli jonakin päivänä ruokana jotakin tomaattipapupataa. (Sitä meillä on aika usein, mutta se on paljon parempaa kuin miltä nimi antaa ymmärtää.) Siitä sain päähänpinttymän, että seuraavaksi ruoaksi on pakko saada stroganoffia. Pakko, kun se on niin hyvää. Meillä ei ollut mitään käsitystä miten stroganoffia tehdään, ja oma arvioni sen tuotesisällöstä sai Elinan entistä enemmän tolalleen, hän kun oli käsittänyt stroganoffilla jotain ihan muuta. Tomaattista makkarakermakastiketta kuitenkin vänkäsin, ja ostimme kuin ostimmekin sitten ainekset siihen.
Jännittyneinä ryhdyimme ruoanlaittoon. Työnjako oli tavallinen: Jaakko pilkkoi sipulit ja soijanakot (makkaraa nähkääs emme syö, ainakaan molemmat) ja Elina keitti. Oman osuuteni suoritettuani ryhdyin kait surffailemaan tai hoitamaan jotakin muita tärkeitä asioita, joten vasta kutsuhuudon soidessa ja perunat kuorittuani pääsin näkemään mitä olimmekaan – tai siis Elina oli – saanut aikaan. Järkytykseni oli suuri.
Soosi oli juuri sellaista kuin piti. Juuri oikean oranssia ja makuista ja tuntuista! (Se on ruoassa oleellista myös.) Nakot ja Karhujen tuoma säilykeliha korvasivat ainoan oikean HK:n Sinisen varsin oivasti. Maku suorastaan imeytyi perunoihin, joita meillä ei ole kai kertaakaan täällä vielä sellaisenaan syöty. Ja kaikki tämä syntyi yhdestä pienestä näkömuistikuvasta – vieläpä minun, jonka muistin laatu kyllä tiedetään. Se oli hienoin ruokailuelämys aikoihin tai jopa konsanaan.
Kulinaristilukijan ja Elinan suureksi helpotukseksi muistimme myöhemmin, että kyseisen ruokalajin nimi on gulassi eikä stroganoff. Himputtiako tuollaisia voi muistaa… soosia mitä soosia. Unkarilaiseksi sen kuitenkin tiesin tai siis maistoin.
Kiitos ihana vaimo! Syitä mennä naimisiin kartoittavalla listallani suvereeniutesi keittiössä on sijalla 14.
Ai että tulee nälkä kun kirjoittaa tällaista. Fazerilla oli joskus sellainen mainos että ”Ajattele Sinistä.” Tuo lause soi nyt päässäni, mutta mielessäni ei ole suklaa. ”Makkaraa…” Ai kamala, pakko mennä syömään. Lammaskeittoa olisi Tergujeffin gurmeeravintolassa tarjolla tänään.
Ai hiivatti, nyt alkoi tehdä mieli suklaata…
Perjantai (13 + 13 - 1):s ja matkasuunnitelmia
Jäipäs kertomatta perjantaista. No: aamulla oli luentoja, illan vietimme kotona.
Neljältä olisi Opiskelijakellarissa ollut Jazzakademian ilmainen konsertti, johon aluksi suunnittelimme mennä, mutta kun Elinan loppuesseen kirjoittamisessa ja Jaakon kotisivujen vääntämisessä meni niin pitkään, päätimme osallistua tähän kolmiviikkoiseen konserttisarjaan ensi perjantaina. Kävimme sitten ostamassa (juu, tuhannella kronurilla) Elinalle kirjastokortin Pohjoismaiseen taloon ja lainasimme pari filmiä ja vähän musiikkia. Oi taivaus sitä valikoimaa! Kerrankin sai valita hyvistä elokuvista, kun tietenkin siellä oli vain pohjoismaista tuotantoa (paitsi ei suomalaista?!?). Ei tosin paljon mutta sen verran että kyllä saa useamman katsoa viikossa että kaikki ehtii nähdä.
Färsaarelaisia lyhytelokuvia lainasimme levyllisen. Niin ihana paikka että menivät matkasuunnitelmat uusiksi. Nyt ne ovat seuraavanlaiset.
Lennämme Iceland Airilla Tukholmaan sunnuntaina 11. joulukuuta ja jatkamme Blue1:lla Tampereelle, josta saamme kyydin Oriveteen. Viimeistäin seuraavana sunnuntaiaamuna ajamme autolla (Raisa, sopiiko?) Jyväskylään messuun rakkaalla Lutheruksella, haemme muuanin ystävän varastosta erinäisiä tavaroita ja teemme pari tenttiä. Keskiviikkona 21. päivä lähdemme kokeen jälkeen kohti Helsinkiä Jukan viiskymppisille.
Loppiaisperjantaina tai torstaina tai joskus hurautamme junalla Turkuun ja hyppäämme laivaan. Siellä syömme itsemme puhki, kuten seisovassa pöydässä kuuluu. Tukholmassa viivymme kummitädillä ja serkuilla pari yötä ja voisimme jatkaa elokuvissakäyntiperinnettä Narnialla. Sunnuntaina hyppäämme taas koneeseen.
Päätimme että joululoman ajan myös matkapäiväkirja on lomalla. Olemmehan silloin kotimaassa, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Bloginarkomaanit ystävämme pitäkööt lomaa myös! =)
Matka-avustusta olemme NordPlus-organisaatiolta saaneet yhteensä 2300 euroa, jolla summalla ei nyt tosin ihan matkusta edestakaisin neljää kertaa. Olemme nähkääs aikomuksissa poiketa Suomessa myös joskus maaliskuulla Elinan veljentyttären tai/ja -pojan ja kummilapsemme kastajaisissa. Oi oi, sydän heltyy kun ajatteleekin. Terveisiä mahan kaitsijoille!
Lisäksi pidetään toukokuun lopulla Vaasassa kuorofestivaalit, joihin yliopistokuoro osallistuu. Jos haluatte kuulla hyvää musiikkia, kannattaa suunnata silloin sinne. Tapahtuman televisioinnista en tiedä, pitääkin kysyä Yleltä. Tähän reissuun saamme toki jotakin ryhmäalennusta, mutta siitä ei tiedä vielä mitään. Matkanjärjestelytoimikunnan suomenkielisinä jäseninä meillä lienee tehtävänä hankkia majoitus. Elina kysyi jo yhdeltä kaverilta… tosin vain itselleen.
Takaisin färsaarelaisiin lyhytelokuviin. Niiden innoittamana päätimme että jäämme tänne kesäksi töihin ja palaamme alkusyksystä Färsaarten kautta kulkevalla risteilylaiva Smyril Linella. Matka Islannin koillisnurkasta (jonne on täältä matkaa myös) Norjan Bergeniin on osapuilleen samanhintainen kuin lento mutta kestää viikon, joista kolme päivää vietämme Torshavnissa, Färsaarten pää- (ja ainoassa?) kaupungissa. Sen kokematta jättäminen olisi hulluutta. Meille saa siis tulla vieraisille myös kesäaikaan; aikavarauksia otetaan vastaan jo nyt.
Palatalis hellänä
No nyt on taas liian paljon asiaa. Ehkä pitäisi sittenkin kirjoitella useammin. Harmillista kyllä, näppäimistö on nyt sellainen että joskus se toimii, useimmin ei. Ja se saattaa vaihtaa moodia kesken kaiken. Ehkä siellä on joku liitos huonosti – tarkistelen asiaa samalla kun fiksailen sitä CD-aseman lukupäätä.
No niin. Torstaisissa avoimissa harjoituksissa oli hauskaa. Pukeuduimme niin kuoroasustepukukoodin mukaisesti (musta puku ja punainen toppi) kuin pystyimme kun kerta oli pyydetty. Ajoin islantilaisen partanikin pois ja ainakin kaksi ihmistä kysyi ”Kuka tuo on?”. Sitten lauloimme konsertin. Túmin (kuoronjohtajan lempinimen) ilme ensimmäisen laulun jälkeen oli näkemisen arvoinen, emme nimittäin ihan olleet vielä vireessä. Illan päätteeksi poikkesimme maineekkaaksi käyneessä yliopistopubi Studentakjallarissa muiden kanssa. Kotoisa paikka, kuin iso olohuone. Ilokivi ei vedä vertoja ollenkaan. Näin hauskaa oli:
Rumsfield to Bush: Mr. President, we lost two Brazilians in Iraq today.
Bush: Oooh noo! (Cries.)
Rumsfield: ?
Bush: How much is a Brazilian?
Eilinen lauantai oli kyllä harvinaisen runsas päivä. Päätimme aamusta läksiä katsomaan josko juhlallisuuksiin löytyisi jotakin pukemista: illaksi oli tarkoitus mennä kavereiden kanssa katsomaan uusin Harry Potter, johon olimme liputkin jo ostaneet. Palautettuamme tulemisestamme saakka keräämämme maitotölkit kierrätyspisteeseen (täällä on sellainen!) suuntasimme kirpputorihalli Kolaportiðiin. Elina löysi todella halvan, ihan todella hienon ja tyylikkään tummansinisen… no, kertokoon itse.
Koitin minäkin kahta pukua (niitä joita viimeksi katselin), mutta kun en ole mikään ohut mies niin en ole. Istuva takki ei sovi hiihtohousujen kanssa. Punaisen ristin toiskäsimyymälästä löysin kuitenkin minäkin niin hienon asusteen että. Osat ovat ihan hienonhienosti eri mustat mutta eihän köyhällä ole varaa Armaniin. Paita uupuu ja kengät, kierros jatkuu se vielä. Tähän mennessä juhlavaateostoksiin (puku kelpaa kyllä kuoroasusteeksikin) on uponnut vähän kolmattatuhatta eli nelisenkymppiä.
Poikettuamme huoltoaseman pihassa viemässä tulemisestamme saakka keräämämme limupullot kierrätyspisteeseen (täällä on sellainen! vaikka niistä pitäisi voida saada panttiakin takaisin jostain, mutta kukaan ei tiedä mistä…) katsoimme siis mainitun elokuvan. Ääh. Pitää varmaan lukea kirjat. Söinpähän ainakin taconaksuja niin paljon että kitalaki (palatalis) on ihan turta vieläkin. No, jatkoimme iltaa Gíslillä glögien parissa. Ja lauloimme islantilaisia kansallislauluja. Juu, niitä on todellisesti vain yksi mutta kun sen ääniala on pientä terssiä vaille kaksi oktaavia niin se ei ole kovin helppo. Ja katsoimme nerokasta muunnelmaa Tähtien sodasta (tuosta meinasi jäädä näppäimistövian vuoksi h pois). Ja saimme lainaksi Linnunradan käsikirjan alkuperäisradiokuunnelmat! Kuusi CD-levyä joita nyt pitää vartioida kun silmäteräänsä on äkkiä kuunneltu. Ja saimme lupauksen saada ensi tiistaina lainaksi He-man -jaksoja, niitä alkuperäisiä! Ja Elinalle My Little Ponies -sarjaa. Voi elämä tätä nostalgiaunta.
Jaahas. Mutta tänään on tarkoitus mennä iltapäiväksi tuomiokirkkoon Ruotsi-seuran adventtijumalanpalvelukseen ja sitten Ruotsin suurlähettilään residenssiin kahville. Hallgrimurilla parhaillaan vieraileva piispa jää nyt näkemättä, mutta ehtii kai sitä. (Ei että siinä nyt olisi jotakin todella hienoa.)
Ehtii siis vielä pari tuntia herätä. Kirjoittaako tiistaina erääntyvää raporttia vai mennäkö takaisin nukkumaan Elinan viereen? Ei ole vaikeaa päättää…
Kotimaa kun eekse jäi
Terve metsä, terve vuoret! Terve kaihon kotimaa! Terve vatsa, terveet korvat: terve Neito odottaa.
Täältä tullaan Suomi-eukko. Liput tilattiin jo pari päivää sitten, nyt alkaa jo lähtöjännitys. Vaikka onhan matkaan vielä pari viikkoa, jona alleenkirjoittaneen pitäisi tehdä kaks tenttiä ja kenttätutkimusraportti. Ykstoistapäivänä soi menokellot että kolisee.
Jouluaatonaatonaatonaattona ja sitä edeltävänä päivänä tulemme käymään Jyväskaupungissa. Ainakin silloin. Armoitettu amanuenssini Soili mua silloin vähän koettelee tilastoista ja kiinteistä aineista. Nähkääs kun sain sittenkin ne tentit siirrettyä pois täältä.
Geofysiikka on sittenkin hauskaa. Harjoitustenpitäjä Alexander tuossa hassuttelee ja saa minut huomaamattaan ymmärtämään mistä tässä asiassa oikeastaan on kyse. – Ryhmässä on paljon ja yhä enemmän saksalaisia. Ainakin kolme jenkiksi luulemaani on osoittautunut eurooppalaiseksi.
Tänään on meillä avoimet harjoitukset kuorossa. Sinne tulee toivottavasti paljon ihmisiä katsomaan mitäs me oikein puuhastellaan. Bändijätkät unohdin tosin kutsua. Näin joku yö unta että reippailin alushoususillani ympäri Jyväskylän–Helsingin yliopistoja ja jouduin ulosheitetyksi yliopistokuoron harjoituksia seuraamasta. (Siinä unessa minun piti mennä johonkin kielen kokeeseen, jota valvoi maineikas ja monesti painajaisissani esiintynyt Jaakamo. Terveisiä.)
No nyt ne toimii
Elina on kyllä maailman viksuin vaimo. Se keksi laittaa olohuoneen pöydälle yöpöydän, koska jostakin syystä langaton verkko on siinä kohtaa voimakkain. Siinä sitten surffailimme koko illan ja kuuntelimme BBC:n radioita ja pelasimme rahaa ja katsoimme telkkaria. Ja kirjoitimme liudan tärkeitä sähköposteja niin että Elina jo kyllästyi. Eikä me oikein mitään saatu aikaan koko päivänä. Ei jaksettu edes siivota. Ehtiihän sitä.
Mutta nyt nämä näppäimet sitten toimivat…
Eilen tuli myöskin postia. Kauppaan olimme lähdössä palataksemme viideksi ja eteisessä olikin kirje. Kuoressa oli Suomen vaakuna. Olimme kuulleet huhua että suomalaiset vaihto-opiskelijat kutsuttaisiin suurlähetystöön itsenäisyyspäivän illalliselle, ja vaakunan nähdessään Elina hypähti arvatessaan että no nyt tuli kutsu ja minä muistaessani taas miten uljas on Suomen leijona. Kiireesti avasimme kirjeen ja luimme sen islanniksi läpi. Elinan ensivaikutelma oli hyvä: ”Höh, vain lounas.”
”Höh, vain lounas.” Jep, eihän sitä usein pääse suurlähetystöön syömään, olisi nyt edes kunnolla ruokaa sitten. Myöhemmin ymmärsimme, ettei kutsussa lukenutkaan ”háteið” ’lounas’ vaan ”hátíð” ’juhlavastaanotto’. Ha! Yksi ongelma vain: mitä laittaa päälle?
Niin, viideltä piti Jyväskylän yliopiston nettitelevisio Visiosta tulla mielenkiintoinen lähetys, mutta ymmärsin kaksi tuntia liian myöhään että elämme kaksi tuntia liian myöhässä Suomeen nähden. No, näkee sen arkistoistakin.
Yöelämä ja pihvibuffeé
Yeah. Been there, done that.
Perjantaina läksimme siis kimpassa katselemaan kaupunkia. Isäntien aamuluentojen ja vieraiden aamu-uintien jälkeen kävimme lounaalla kaupungilla, mitä ei tapahdu meillä usein… Illalla läksimme taas uimaan ja tähtäisimme kymmeneksi Café Rosenbergiin, jossa olimme bändin kanssa keikalla. Brasilialaista hyvää jatsia soittelivat siellä, melkein yhtä hyvin me.
Tauon jälkeen päätimme jatkaa kierrosta. Ostoskadulta löytyi eräs kivannäköinen kuppila, jossa sielläkin oli elävää musiikkia. Joku trubaduuri siinä rääkyi. Ahtaassa pöydässä hetken istuttuamme havaitsimme astuneemme varsin seksuaalivähemmistöiseen baariin. Yläkerran diskoon emme yrittäneetkään…
Lauantaina kävimme Sinisessä laguunissa ensimmäistä kertaa päiväsaikaan. Se näytti paljon pienemmältä kuin pimeällä. Mutta sieltä sai hyviä hodareita ja törmäsi moneen suomalaiseen.
Sunnuntai-iltana kävimme syömässä Laugardalurin tykönä pihvibuffeessa. Ruokaa riitti ja se kelpasi – söin itseni ihan ähkyksi. Kai nyt jos yhdellä hinnalla saa. Viikonloppu tuli kyllä monin puolin halvaksi, kiitos siitä.
Juustosta saatiin rahat takaisin mutta pukua hakemaan ei ehditty. Viikonloppuna Kolaportiðista katselin paria (ja asioin sujuvasti islanniksi) mutta ne olivat liian pieniä. Tai minä liian iso.
Iskän kone, joka on samaa mallia kuin meidän mutta siinä on isompi näyttö, (langallinen) verkkokortti ja DVD-asema, osaa kuin osaakin käyttää langatonta verkkokorttiamme. Pelästyin jo että toimiminen olisi ollut kiinni korttipaikan vieressä olevista napsukoista, joita huomasimme vasta nyt kokeilla – että olisin tapellut asian kanssa kolme kuukautta yhden virtakytkimen vuoksi – mutta se ei onneksi ollut se vika. Kortti siis toimii ja alakerran naapurin avoin verkko on useimmiten päällä iltaisin, joten netissä työskentely helpottuu jatkossa. Ongelma on vain tietokoneen näppäimistössä: G, H, Ä, Esc, Backspace, Num Lock ja funktionäppäimet ovat aika hyödyllisiä; toiseksi viimeinen voisi korvata monta. Että saa nähdä kuinka paljon sitä jaksaa kirjoitella vammaisesti. No, kampuksella hengaamme jatkossakin – nytkin.
Eilen kyllä väsytti koko päivän, kun kävin ensimmäistä kertaa ulkona iltakuuden aikaan hakemassa elokuvaviihdykettä illalle. Tänään on parempi päivä.
Joulu on taas!
Nyt se on sitten tässä. Netska toimii kotona!
Uitu on ja tutustuttu kaupungin yöelämäänkin. Kylille ollaan taas lähdössä, joten palaan asiaan myöhemmin. Siinä riittää kyllä muistelemista...
Tuliaisiksi saatiin tietysti hanhiterriiniä. Sehän se on sitä monesti rekalla yliajettua lintua...
Kaikesta muustakin itse asiassa myöhemmin, sillä koneen näppäimistöllä on ongelmia. Kivaa on ja hengissä ollaan.
Jossain kaupungissa on maailma näytteillä
Mietin tuossa eräänä aamuna että kaikki sellaiset hienot maisemakuvat mitä mediassa ja kirjojen kuvituksessa tms. näkee ovat varmaankin Islannista, sillä täällä on usein aika komean näköistä. Kyseisenä aamuna pilvimuurista valo välähti niinkuin Michelangelon Luomisessa ja tänään aamuyhdeksältä tyylikkään tummansinistä taivasta valaisi täysikuu.
Edessä on taas pitkä hulinaviikonloppu: vieraita kotoa. Ja tietysti juuri tänään meillä on kuoron levytystä ja huomenna jokin suuri humanistinen seminaari ja ilmainen konsertti. Levyn kansikuvaa varten pitäisi lähteä katsomaan sattuisiko Punaisen ristin kirpputorilta löytymään hyvänkokoista tummaa pukua ja Elinalle punaista paitaa. Sellainen on nimittäin meidän kuorovaatetus. Puku olisi kyllä, mutta se on Jyväskylässä varastossa muuan ystävän vintillä jossakin niistä viidestä jätesäkillisestä vaatteita… Kyllä sitä kaksi voi ihmisellä olla. Vaikkei palaisikaan enää kirkon vahtimestariksi.
Niin ja pitäisi mennä eilen ostetun kuukauden vanhan juuston kanssa takaisin kauppaan. Kyllä joku roti pitää olla, ei pilaantuneita tuotteita voi saada myydä edes Bónuksessa. Onneksi Elina kerkisi maistaa ensin.
Maa on nyt pari viikkoa ollut ihan jäässä vaikka lunta ei sen myrskyn jälkeen ole tullut. Toissapäivänä satoi tosin rakeita. Ja liukasta on. Kerran kaaduin alamäessä, mutta ei tullut miestä auttamaan. Tietokonekin säilyi repussa ehjänä. (Tänään saan taas iskältä lainaksi tietokoneen. Toimiiko verkkokortti vai ei? Oi jännitys.) Ja tuuli on ollut aika rauhallinen viime aikoina kanssa. Siksipä täällä käytetään geotermistä lämpöä
eikä vieläkään tuulivoimaa.
Mårtenin päivää!
Kuten armas mieheni jo kertoikin, hanhesta tuli kova kina. Hauskaa tässä on se, että tapaus sattui Mårtenin päivänä, jota ilmeisesti ainakin ruotsissa juhlistetaan jossain määrin. Sain nimittäin Jyväskylän pään yhdyshenkilöltäni, lehtori Boelta, mukavan Mårtenin päivän tervehdyksen sähköpostilla. Juhlinta liittyy tietysti satuhahmo Nils Holgerssoniin ja Mårten-hanheen, jonkä selässä tuo peukaloiseksi taiottu nenäkäs poika lentää seikkailusta toiseen. Ihana lastenohjelma, eikö?
Takaisin asiaan. Näin siis autoa alla jääneen hanhen ja sen jälkeen luin Mårten-viesti. Ironista, ajattelin. Ja illalla matkatessamme Gíslille kerroin Jaakolle näkemästäni hanhesta, mikä johti suurin piirtein seuraavaan vuoropuheluun:
– Etkä ottanut sitä ja tehnyt minulle ruokaa?!
– No en.
– Mikset?
– Haloo! Se makasi ojassa ja sen sisuskalut olivat pursuilleet ulos.
– Meinaatko, että jätit hyvän hanhipaistin haaskuulle?
– ??? Siis minähän en nouki auton alle jääneitä eläimiä ja tee niistä ruokaa!
– Miksi et? Kyllähän auton alle jääneitä hirviäkin syödään.
– (huokaus) No joo, mutta en minä sitä olisi osannut saatika halunnut kyniä sitä yms.
– Siltähän oli jo sisuskalutkin valmiiksi pihalla. Olisi ollut helppoa!
– Vai niin. Voitaisko jo lopettaa tämä keskustelu?
– Ei. Mitä sinulla on sitä vastaan, että luonnollisesti kuolleista eläimistä tehdään ruokaa? Luontaistaloutta!
– Oli kysymys minusta ja auton alle jääneestä pullahanhesta!
– Ei, vaan sinä et käytännössä kannata hyviä periaatteita! Siitä tässä on kysymys!
Ja sitten napsahti. Lähdin kävelemään ja päätin, että jos jonkun ruhon joskus löydän, sen kannan keittiön pöydälle ja pakotan mieheni laittamaan siitä ruokaa. Keskustelun lomassa kysyin monesti Jaakolta, onko hän todella sitä mieltä, että minun olisi pitänyt ottaa se hanhi, ja hän vakuutti näin olevan. Vetosin siihen, ettei hän itsekään olisi sitä ottanut, mutta ei sekään auttanut. Pian asian ytimeksi vaihtui kuitenkin minun kummallinen tapani olla toteuttamatta asioita, joita kuitenkin pidän hyvinä ja oikeina.
No, aina ei voi ymmärtää toista. Sovussa kuitenkin ollaan jälleen, mutta hanhet taitavat olla epäsuosittu keskustelunaihe lähitulevaisuudessa. Joku päivä se hanhi voi kyllä hyvinkin maata siinä meidän keittiön pöydällä, mutta siihen kerään vielä hetken rohkeutta. Katsotaan sitten, millaista herkkua siitä syntyy… :)
Pitkästä aikaa rauhallinen mieli
Tätä aloittaessani kello on kolme yöllä. Palasimme juuri synttäreiltä, ja ulkona ripottaa vettä. Oikein hyvä hetki kertoa viime päivien tapahtumista, sillä nyt tekstiin tulee hyväntuulinen sävy. Se ei tosin anna ihan totuudellista kuvaa, sillä viime päiviin on mahtunut myös väsymystä – aika paljonkin.
Viikko oli ja meni ja tuli. Stressaannuin ja stressaannuin opinnoista ja palautettavista töistä ja kotitaloudenhoidosta ja vaikka mistä. Sain kyllä aikaan ihmeellisen paljon sähköpostia, ehkä se auttoi jaksamaan.
Perjantai-illasta läksimme kuorotoverille katsomaan paikallista Idols-kilpailua. Matkalla meille tuli toraa siitä, voiko auton alle jääneestä hanhesta tehdä ruokaa vai ei, ja osoitimme molemmat mieltämme läksimällä eri suuntiin. Kun emme mökötyshetken päätteeksi löytäneetkään toisiamme, tuli minulle hätä: Elina ilman puhelinta ja kotiavaimia yksin pimeässä kaupungissa. Palasin kotiin, mutta järkytyksekseni Elina ei odottanutkaan ovella. Jätin takaoven avaimet oveen ja valot päälle, että nainen rassu luulisi minun olevan kotona ja menisi sisälle, jos sattuisi palaamaan sillä välin kun lähdin häntä etsimään. Puolivälissä matkaa sitten onneksi tapasimme. – Nyt vihdoinkin sain Elinan ymmärtämään sen Ultra Brankin keksimän viisauden:
Kun tyttö ei juo, hän on varmaankin raskaana
eikä parin kannata lähteä ulos vain yhdet avaimet mukanaan.
Sovittuamme jatkoimme illanviettoon, jota oli aluksi markkinoitu poikain iltana mutta josta ei sellaista tullut. Haluttu kanava ei näkynyt isäntämme Gíslin televisiolla, joten kera parin muun kuorotuttavan katselimme komediasarjoja Hale & Pace ja Family Man alakerran naisen nauhoittaessa laulukisaa. Siirtyessämme sitä seuraamaan joukkoon oli liittynyt jo aikas paljon väkeä kuorosta; eräs altto (ja kuoron sihteeri) nimittäin oli kisassa mukana. Syyskuussa nauhoitettulla toisella kierroksella, jota nyt siis katselimme, kävi niin, että tämä Telma joutui siihen viiden hengen ryhmään, jolta vielä haluttiin säestyksetön lauluesitys jotta heistä kaksi voitaisiin valita muiden finalistien joukkoon. Kovin vetoavasti ja liikuttavasti Telma lauloi I'm leaving on the Jetplane. Itku meinasi tulla. Esitysten jälkeen valittiin yksi sisään ja kaksi ulos, ja sitten eräs tuomareista aloitti vakavalla naamalla että ”Telma, lauloit että et koskaan enää palaa.” Hämmästys oli tytön kasvoilla suuri kun lähtemään joutuikin se toinen.
Se oli kyllä liikuttava hetki. Mutta ei hänestä kyllä voittajaksi ole, siihen hän on aivan liian lyhyt. Moni muukin asia hänessä tuo mieleen T. Mäkisen.
No niin, nyt ollaan siis jo lauantaissa. Lehdessä oli ollut tarjous että Hagkaupista – paikallisesta Sokoksesta, joka lausutaan haagköip – saa perunoita kruunun kilo. Puolitoista senttiä kilo! Mikä hinta se tuollainen on? Ajatus oli siis lähteä aamusta ostoskeskus Kringlaniin, mutta aamu venähtikin yli puolenpäivän. Olin jo peruuttaa koko lähtemiseni, mutta ajattelin että juuri väsyneenä ja huonotuulisena aamuna on tärkeää päästä käyntiin ja tehdä jotain oikein tehokkaasti, ja olin oikeassa. Ostarilla näimme yläasteikäisten tyttöjen – ja yhden pojan, joka oli varsin aistillisen oloinen – pitämän muotinäytöksen ja ostimme pehmikset, ensimmäiset laatuaan täällä. Mutta kaupassa ei ollut niitä perunoita. Tietystikään. Matkaamme tarttui silti keittolammasta ja nammia (se on sama suomeksi) ja perustarpeita, paitsi että lasagnelevyjä ei tahtonut olla missään. Kotiin päästyämme kello oli tosin niin paljon, että lasagnesta tulikin vähemmän aikaa vievä spaghetti tonnikalagnese.
Illaksi meillä oli näet jo muita menoja. Olimme Hörðurin mainostuksesta ja suosiollisella avustuksella hankkineet liput blueslegenda David Honeyboy Edwardsin keikalle. Tavattuamme Nasa-klubilla Inkin ja Hjördiksen (nimet jotka itse annoimme tutorille ja poikaystävälleen heidän tietämättään; jälkimmäisen keksimme Matin kanssa, ja päätin myöhemmin että se tarkoittaa kaikkia sellaisia olotiloja joita esiintyy vain aamuisin) odotimme puoli tuntia sisään ja tunnin keikan alkamista ja toisen tunnin varsinaisen artistin esillepääsyä, kuten keikoilla on tapana. Klubilla ei vain ollut tuolia kun kymmenen puolikasta pöydällistä, joten homma meni ihan seisomiseksi. Pitkän kävelyretken jälkeen se ei ehkä ollut nautinnollisinta. Lämmiteltyämme paikallisen amerikkalaisen Michael Pollockin hyvin alkuperäis-bluestisessa seurassa lavalle saapui vanha musta mies, jolle kaikki hurrasivat ja joka soitti kitaraansa ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa vasta aloittanut. Yhdessä biisissä pysyin jopa rytmissä! No, ainakin hän on ansainnut legendan nimen. Jos keikan jälkeen olisi myyty hunajapojan älppäreitä, olisin aloittanut suunnitellun keräilyharrastukseni oitis. Mutta siellä oli vain CD-levyjä ja kirjoja tyypistä. Boring. Kyllä sellaisesta keikasta kannatti maksaa viisikymppiä. ?.
Keikan jälkeen jatkoimme siis klubin naapuriin, Kristjánin tykö. Olisittepa nähneet sen asunnon! Iso ja tyylikäs kattohuoneisto ihan keskustassa; poreallas, mahonkihuonekalut ja uusinta viihde-elektroniikkaa. Gíslin, joka on pikkufirman atk-henkilö ja asuu yksin kolmiossa, asunto oli samanlainen mutta ei niin törkeän hieno. Pippalotkin olivat oikein mukavat, monta naamaa kuorosta tuli taas paremmin tutuksi. Ruotsalaisen Magnusin amerikkalainen tyttöystävä Maria (joka laulaa pelastusarmeijan kuorossa vaikka ei pidä Jeesus-lauluista) on myös geofysiikan johdantokurssilla ja sai aikaan mielenkiintoista poliittista keskustelua. Onneksi harvat amerikkalaiset ovat sellaisia kuin tv-sarjoista tai uutisista saa kuvan. Kristján itse, jonka ovikelloa katsellessamme mietimme että asuuko hän isänsä vai poikansa kanssa – islantilaisen sukunimihän tehdään isän nimestä, ja ilmeisestikin Kristján on isoisänsä etunimikaima –, osoittautui paljon rennommaksi kaveriksi kuin mitä olin ymmärtänyt. No, niin on tapana käydä. Tunnelman kohotessa ja väen vähetessä keskustelun kieleksi kuin itsestään vaihtui englanti (ehkä siksikin että siinä vaiheessa puolet olivat ulkomaalaisia), vaikka hetkeä aiemmin pääsimme jo harjoittelemaan paikalliskieltä varsin hyvin kokemuksin. Pitäisi vain enemmän rohjeta sanoa islanniksi niitä asioita joita osaa. On niitä muutamia.
On varsin sopivaa, että täällä viikko alkaa sunnuntaista. Hengellisessä mielessä se on perusteltua sikäli, että jumalanpalveluksessa saarnattu Sana on nimenomaan alkavaa viikkoa varten – silloin sitä pureskellaan ja harjoitellaan käytännössä. Lisäksi jos edellisinä päivinä on ollut paljon menossa, kuten meillä on nyt tavannut käydä, on hyvä lopettaa viikko siihen ja aloittaa seuraava rauhallisesti. Ero on pieni, mutta jos lauantain jälkeen on vielä yksi päivä viikkoa jäljellä, se helposti menee edeltävien päivien olotilassa, mikä se sitten onkaan ollut – mutta pyhäpäivä on ihan eri tarkoistusta varten: hiljentymistä ja puhutelluksi tulemista. Ehtii sitä muinakin päivinä käydä kaupassa ja opiskella ja siivota kotoa – vaikka niiltä emme ainakaan me emmekä ainakaan huomenna voi välttyä, ne eivät ole se pääasia. Voi kun sitä enemmän oppisi käyttämään Herran päiviä hyödyksensä.
Jotenkin nyt on paljon rauhallisempi olo kuin aiemmin viikolla, vaikka viikonlopun on ollut aika meno päällä. Tajusin ehkä että saan olla tyytyväinen monien muiden asioiden lisäksi myös omiin suorituksiini, joita en ehkä aina osaa kovin arvostaa. Nyt on myös nähnyt paljon uutta, jota saa jäädä miettimään. Asiat löytävät oman tärkeysjärjestyksensä – nyt on paljon ollut mielessä lupaus: ”Etsikää ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki muu teille annetaan.” Se on hyvä lähtökohta uuteen viikkoon.
Tuleva viiden tunnin yöuni ei ehkä ole. Mutta se on sivuseikka.
Jännetuppitulehdus
Ymmärrätte varmaan, ettei tästä otsikosta (johtuen) paljon kirjoitella,
varsinkin kun loppuesseiden kirjoittaminen on juuri alkamassa!
Betoni ja asfaltti
Geofysiikan professori ja luonnontieteellisen tiedekunnan johtaja Magnús Tumi Guðmundsson vastasi maanantaina 7. 11. 2005 kello 13:55 Reykjavíkin aikaa:
The lack of concrete or asfalt on the road has nothing to do with earthquakes. The system of roads in relatively new and the task of putting asfalt on the roads is just not completed.
”Sillä että teiltä puuttuu betoni ja asfaltti ei ole mitään tekemistä maanjäristysten kanssa. Tieverkosto on suhteellisen uusi ja teiden asfaltointi on vain vielä kesken.”
Jep. On huomattu kyllä, että se on kesken…
Pieniä suruja ja iloja
Viikon ensimmäisen luennon jälkeen on minulla seuraavanlaisia suruja.
- Materiaalin demoja en ehtinyt ihan loppuun asti. Tänään palautan.
- Paraikaa käyttämäni tietokoneen Windows ei suostu vaihtamaan suomalaista näppäimistöasettelua päälle. Ääkkösten kanssa täytyy kikkailla.
- Geofysiikan kenttätutkimusraportti täytyy palauttaa puolentoista viikon kuluessa. Aloittaa pitäisi kohta.
- Väsyttää ja on harmaata. Lumetkin ovat jo sulaneet, vain jäisiä lätäköitä on jäljellä jalankulkua estämässä. Lampi – joka itseasiassa on kolme – sentään on vielä jäässä. Silti jäi oikaisematta sen ylitse.
Mutta elämässä on aina pieniä mukavia asioita, tällä hetkellä tällaisia:
- Käyttöjärjestelmän uudelleenkäynnistys auttoi näppäimistöongelmaan.
- Geofysiikan raporttia ei tarvitse kirjoittaa yksin. Parinkin sain jo, ehkä: amerikkalaisen tytsyn tutkimusryhmästäni.
- Dataluokassa on tytsy jonka aivastukset kuulostavat niin hauskoilta että on vaikea olla nauramatta. Tulee ihan Purma mieleen.
- Täällä on muitakin tutunnäköisiä ihmisiä. Kuorossa on edustettuna Jyrki Mat. ja Tommi Ylim.; oopperassa tuli vastaan Lasse Nik. ja joku muukin. Elina saa jatkaa luetteloa.
- Muistin tänään ottaa eväät mukaan.
- Pääsin ylioppilaskunnan varaedustajaksi. Käytännössä tuo etuliite on tarpeeton.
- Sain sähköpostia:
”Olemme anteliaita ja palautamme teille kirjan hinnan ja maksamamme postimaksut kirjan saapuessa meille, vaikka tämä selkkaus ei ollut meidän vikamme. Olemme pahoillemme teille aiheutuneista muista kuluista, mutta se ei todellakaan ollut meidän vikamme. … Ottaen huomioon kirjan hinnan ja lähetyksestä aiheutuneet kulut ja hankaluudet, sikäli kun ette vielä ole lähettänyt kirjaa, voitte pitää sen ja me palautamme silti maksunne kirjaamalla ne liikekuluiksi.”
Voisi tuon paremminkin suomeksi sanoa. Mutta nyt saan pitää kirjan ja rahat. Mikäs sen kivempaa.
Viime aikoina on juhlittu myös kahden muun ystävän, syntymäpäiväkaiman ja bestmanin vuosijuhlia. Onnittelut heille. Ja rumalle psykolle Saksaan.
Viikonloppu oli ja meni. Torstaina ei tehty mittään, perjantaina vähän koulua, lauantaina ei mittään, sunnuntaina ei mittään paitsi käytiin uimassa ja bongattiin Neukkulan – neuvostoajat mieleen tuovan uimahallin – seinältä nuorisotaidefestivaalimainos. Illalla marssimme vielä kuulemaan musiikkikoulujen klassisen musiikin konsertaatioita. Aika epeleitä soittajia olivat. Festarit jatkuu tiistaina ja keskiviikkona tanssiesityksillä, joita pitänee mennä katsomaan. Torstaina on jotakin elokuvaa ja lauantaina bändejä. Jee-jee.
Kahdenkymmenen kolmenkympin kriisi
Nyt on tanssittu, juhlittu, juotu
sen pitemmän kaavan mukaan,
ja kaikki mitä on pöytään tuotu
nautittiin, eikä sammunut kukaan.
Mikko Alatalo on oikeastaan aika hyvä mies. Laulaa sellaista kivaa iskelmää ja vie eduskuntaan maalaishenkeä.
Eiliset juhlat sujuivat hienosti. Elinan keikkapaikalla tavannut suomalainen opiskelijakollega luuli minua ammattimuusikoksi, ja tästä kuultuani ajattelin hetken vaihtaa alaa. Se oli minun kahdenkymmenen kolmenkympin kriisini. Syntymäpäiviä on vain kerran vuodessa, joten jatkoin juhlia valvomalla melkein koko yön elokuvablogia kirjoitellen. Kaksi tuntia ennen kuin olisi pitänyt herätä kahdeksan tunnille päätin että vietän tämän päivän kotona. Sen tein, kivaa oli.
Tänään vuorostaan oli synttärit eräällä ystävällä (onnea!) ja – kuten harjoituksissa kävi ilmi – kuoron puheenjohtajalla. Taukomuonana oli kovasti erilaisia kakkuja, mikä kompensoi sitä ettemme olleet tietoisia että torstain reenit on pysyvästi siirretty kolme varttia myöhemmäksi…
Lueskentelimme päivänä eräänä kuoronjohtaja Hákon Leifssonin esittelyä. Se kyllä antaa näkemystä miehen työhön. Itsensä Abraham Kaptanin ohjauksessa Seattlessa väitellyt, useita vaikuttavia produktioita johtanut ja ties kuinka montaa orkesteria parhaillaankin johtava nelivitonen kanttori haltsaa kyllä hommansa, sanoisin.
Vaikka ei siellä helpolla pääse: tiistaina aloitettiin Faurén Requiem (’kuolinmessu’, se vuoden 1893 versio) kahdeksassa äänessä oikeassa tempossa suoraan alusta. Että sillein. Hieno veisu se on, sen esitämme muiden lauluin joukossa puolikkaan sinfoniaorkesterin kanssa keväällä.
Minä tykkään tästä paikasta. Jo neljäntenä yliopistovuotenani opin, että paljon enemmän saa aikaan jos menee kirjastoon tekemään läksyjä. Ja että kieltäkin voi ymmärtää jos sitä opiskelee.
Juuri kun naiset on kauneimmillaan,
sinä siinä oot yllättäin.
Se meidän rakkaus parhaimmillaan
loppuun kirjoittamatta jäi.
Siksi nimittäin, että se jatkuu vielä.
Hero of the Day
:,: Ja visst ska han leva :,: uti hundrade år!
Pikkuveli täytti eilen yhdeksän vuotta. Paljon onnea Petterille! Juhlitaan sitten yhdessä uudestaan jouluna tai viimestään ensi marraskuussa. Piditkö isot juhlat? Mitä sait lahjaksi? Meidän paketin saat vähän myöhemmin.
Miten nyt voi olla jo marraskuu? Ja miten nyt voi olla jo 2005? Niin se on, että vuodet menee, mutta ikää tulee, kuten eräässä onnittelusähköpostissakin viisaasti sanottiin. (Terveisiä kesätyöpaikalle!)
Omaa syntymäpäivääni, jona tulee täyteen yhdeksäs alkuluku, vietän stressaamalla materiaalifysiikan laskuharjoituksista, jännittämällä edustajistovaalien tuloksia ja illalla soittamalla stressin puhki Café Rosenbergissä. Perjantaina mennään oopperaan.
Aamulla ei tullut kakkua, koska Elina on huono heräämään aamulla neljäkymmentä yli yhdeksän tunnille.
Vastineita: 2
(Kirjoita!)
