Ultima Thule +354: lokakuuta 2005

maanantaina, lokakuuta 31, 2005

Maastonlukutaidottomuudesta

Alienismi (ks. määritelmä) sai kyytiä, kun Oriveden asemanseudun ja Helsingin Malmin kirjeenvaihtajamme poikkesivat viikonlopuksi. Siniset laguunit ja kultaiset ympyrät ajeltiin läpi

Dodgella.
– Dodgella.
– Dodgella.

Ironista kyllä, talvi saapui juuri torstai-yönä. Mainitsinkin torstaina alkaneesta lumimyrskystä, mutta en siitä että se oli ennennäkemättömän kova ja ennennäkemättömän pitkä: lauantain vastaisena yönä se vasta loppui. Perjantai-iltana ei paljon tehty kaupunkikierroksia, hyvä kun kaupassa pääsivät käymään. (Ehkä kirjoitan päivän toteutuneen aikataulun joskus.)

Syömässäkin käytiin; se oli meille ainutlaatuista. Italialaisen ravintolan fiskur dagsins oli ilmeisesti tyypillinen päivän kala, jonka nimeä en edes muista. Ja toisen päivän iltana koettu pihviravintola Herefordin lammas oli aika muheva. Onneksi en ole enää pseudovegetaristi.

Sikäli kun tänä päivänä ei enää tule kuluja, lokakuusta selvittiin seitsemänkymppiä miinuksella – kun lasketaan sanakirjat mukaan. Kiitokset vielä lahjuksista.

Itsestäni huomasin, että vaikka kartalla pysyykin, täytyy myös pysyä maastossa. Risteykset tulevat aikasen äkkiä vastaan. (Varsinkin jos leikkii videokameralla.)

perjantaina, lokakuuta 28, 2005

Juomakilpailut

Olipa kerran video, joka kuvattiin ja taltioitiin Internetiin eräänä lokakuun 19. päivänä. Viikkoa myöhemmin sen laittoi levitykseen mies, josta oli tuleva maan suurin suhteellisuusteoreetikko koska hänellä oli valta muuttaa menneitä kirjoituksia.

Sekuntipeliä

Tämän päivän alustava ohjelma.

klo 6.50: aamuheräys
klo 7.00: kellon soitto
klo 7.10: aamiainen
klo 7.30: hiustenleikkuu
klo 7.40: parranajo
klo 7.50: suihku
klo 8.00: aamupesu
klo 8.05: lähtö
klo 8.30: luento
klo 8.40: asiainhoitoa (sähköposti, matkapäiväkirja, talous)
klo 11.05: luento
klo 12.15: asiainhoitoa
klo 12.45: kotiin
klo 13.00: vaatekaapin kokousta
klo 15.00: lounallinen
klo 17.15: vastaanotto hotellilla
klo 17.20: alustava kaupunkikierros
klo 20.20: yhteinen illallinen kotona
klo 20.35: juhlasaatto hotellille
klo 21.55: paluu kotiin
klo 22.10: vaatekaapin kokousta
klo 23.25: iltapala
klo 23.55: iltapesu

Sekuntipeliä on myöskin suihkussa käynti. Islannissa on nimittäin pitkälti käytössä kaksiventtiilinen hanajärjestelmä, jolla sopivan lämpötilan aikaansaaminen vaatii harjoittelua. Etenkin meillä hanoja saa kääntää kulmasekunti (1°/3600) kerrallaan.

Sekuntipeliä – being second, ’toisena olemista’ – on myöskin ulkomailla eläminen, olen huomannut. Olen jo tottunut siihen että ihmiset ympärilläni puhuvat jotakin mitä en ymmärrä. Tai siis en ole, koska se häiritsee etten ymmärrä, mutta se on se perusmoodi. Ajatella toisella kielellä ja kuulla toista.

Meillä on Elinan kanssa useampi kieli joita käytämme keskenämme ja ainakin minä myös yksinäni, mutta muussa seurassa se on työläämpää. Ehkä siksi, ettei ole mitään varatietä ilmaista mitä haluaa sanoa.

Kuka se olikaan joka lauloi:

Uh-oh. I'm an alien, I'm a legal alien.
I'm a Finnishman in Iceland.

tiistaina, lokakuuta 25, 2005

Nyt on sitten kiipeilty

Ha! Käytiinpäs vuorella. Kyseessä oli juuri se retki jonne pyysin saada ottaa ystäväni mukaan. Matti nimittäin koko vierailunsa ajan ihmetteli miten emme ole halunneet kiivetä sille vuorelle joka Reykjavíkinlahden toissa puolen näkyy. (Kerroinko jo tämän?) Professorin vastaus kuului, että ei käy. Sitäpaitsi Karhut ovat jo suomettuneet, kuten ei tule sanoa.

Aamuhämärissä läksimme minibussilla tuohon pääkaupunkiseudun ulkopuolelle parisataa metriä korkean kukkulan juurelle, jota sitten kahdessa ryhmässä läksimme kiipeämään. Yli vain. Kuusi kertaa matkalla pysähdyimme ja mittasimme sijaintimme Trimble Pathfinder DGPS-laitteella ja sillä paikalla vaikuttavan painovoiman LaCoste Romberg painovoimamittarilla. Tulokset, joissa oli jo otettu huomioon ainakin vuorovesien liike, pyörivät siinä 7400 milligalvinin molemmin puolin. Tutustuin alustavasti kurssilaisiinkin, mikä on poikkeuksellista. Mukavia hemmoja, vaikka suurin osa (kuten suurin osa kaikista vaihto-opiskelijoista täällä) on saksalaisia.

Matkapäiväkirjaa tarkemmin seuranneet ja paikan päällä käyneet varmaan odottavat uutisia oppikirjarintamalta. No, sellaisia on muutamanlaisia. Hyviä ovat ne, että nyt on kaikkien kurssien kirjat ja islannin sanakirjakin, sellainen parempi. Huonoja – tai no, sanotaan: mainitsemisen arvoisia – ovat ne, että odotettu kirja oli kyllä vaihteeksi oikea (toisin kuin se edellinen netistä tilaamani) mutta 50 vuotta liian vanha. Missään vaiheessa tilausta ei tullut ilmi kuin painoksen numero, mutta sitä en osannut tarkastaa, kun kansi kuitenkin oli oikea. Vaikka ei sitten ollutkaan. Sitten läksin paikalliseen kirjakauppaan ja maksoin itseni kipeäksi. Mutta sekään ei ole niin ikävää kuin että olisin voinut tehdä niin jo kuukausi sitten. Nyt olen käyttänyt yhden kurssin kirjoihin yhteensä 150 euroa. Voi hemmetti tätä maata, ja voi hemmetti kun netistä tilaaminen on hankalaa. Jouduin vielä tästä jälkimmäisestä tilauksesta maksamaan postimaksuja että sain sen ulos postista.

Mutta tänään oli kaunis päivä. Hyvä päivä kiipeillä ylös niin vuoria kuin sijoitusta kulutusmittarissa.

maanantaina, lokakuuta 24, 2005

14:08

Niin, tänään olisi pitänyt tai saanut lopettaa työpäivän klo 14:08 hyvän asian puolesta, mutta koska viime viikko meni Karhujen kanssa lomaillessa, odotti tänään analyysin kirjoittaminen Mikael Niemen upeasta kirjasta Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (2000). Sain sen valmiiksi klo 17:18.

Nälkälakko

Hip heijaa. Uusi viikko ja uudet kujeet.

Tänään vietetään naisten päivää. Koko maan naiset lähtivät töistä kello 14.08, jotta työpäivästä tuli suhteessa yhtä paljon lyhyempi kuin mitä keskimääräinen sukupuoltenvälinen palkkaero on. Ylioppilaskuntakin piti asiaa esillä ympäri kampusta. Jakoivat pullaa ja haastoivat pohtimaan asiaa.

Viimeisellä luennolla oli tuskaa olla kun jaetun pullan tuoksu levisi ympäri rakennusta. Unohdin nimittäin aamulla eväät kotiin. Kauppaankaan ei kannata lähteä, sillä sekin lienee kiinni – puolet työntekijöistä kun on alaikäisiä tytsyjä.

Statistisen fysiikan professori (espanjalainen ei-alaikäinen tytsy joka ei osaa paikallista kieltä) ei tiennyt mitään päivän aiheesta. Kerroimme hänelle marsseista ja kokoontumisista mutta hän olisi vain halunnut juhlia.

Marssikaa te, minä pidän nälkälakkoa. Sain tosin Elinalta puolikkaan leivän.

perjantaina, lokakuuta 21, 2005

Paluu arkeen

Huimien luontokokemusten jälkeen yritämme palata arkeen, vaikka alkaakin viikonloppu. Iltapuhteina olisi vihdoin ja viimein saamamme vaatekaapin kokoaminen. Matkasta vieläkin innoissani laitoin blogiin yhden mainion otoksen. Aiemmin en tiennytkään, että tänne voi liittää kuviakin. Käykää myös katsomassa hehkeä kuvani profiilissani. Se on otettu Sinisessä Laguunissa.

Eilen matkalta palattuamme juhliminen vain jatkui, sillä minut ruotsin opiskelijana oli kutsuttu Svenska Föreningen på Island -järjestön 50-vuotisjuhliin. Olin myös luvannut auttaa tarjoilussa. Avecina minulla oli tietysti Jaakko, jonka kanssa herkuttelimme ja rupattelimme cocktail-kutsuille tyypillisellä tavalla ventovieraiden keskellä. Parituntisen tilaisuuden jälkeen meidät kutsuttiin myös Pohjola-talon alakerrassa olevaan näyttelytilaan, jossa juhlittiin näyttelyn avajaisia. Siellä emme viihtyneet kuin hetken, sillä ”taide” ei ollut meidän makuumme. Meidän makuumme ei myöskään ollut siellä tarjoiltu alkoholiton siiderijuoma, joka maistui aivan siltä kuin se olisi ollut valmistettu mädistä omenista.

Paljon kokemuksia yhdelle viikolle!

Strókkur purkautui

torstaina, lokakuuta 20, 2005

Vielä kolme sanaa

Kolme sanaa sain luvan kirjoittaa vielä ennenkuin käymme muutamaksi tunniksi nukkumaan. Sitten ajetaan Karhut lentoasemalle. Herätys on puoli viideltä.

Löysin tietokoneen uumenista vanhoja matkapäiväkirjamerkintöjä jotka eivät koskaan ehtineet blogiin asti. Syyskuun ensimmäisiltä päiviltä löytyvät ne, arkistosivun ihan lopusta.

Matti tuossa mietiskelee että kylläpä maailmassa on erilaisia paikkoja. Ihan kuin erilaisia ulottuvuuksia, joista aina lukee tieteiskirjoissa, mutta näin pienellä planeetalla. Se on hyvin sanottu. Tämä on kyllä ihan eri maailma kuin mihin on tottunut. Viime päivien matkailu sen on osoittanut. Kiitoksia, Karhut, että veitte meidät retkelle – näimmepä uuden puolen Islannista.

Sininen Laguuni

Henkeäsalpaava patikointimme Þingvellirin kansallispuistossa sai vieläkin henkeäsalpaavamman jatkon, kun lähdimme illan hämärtyessä ajamaan kartan mukaan suorinta reittiä kohti kuuluisaa Sinistä Laguunia. Tästä johdannosta voi jo päätellä, että matka ei sujunut kommelluksitta. Mitään vakavaa ei kuitenkaan sattunut. Karttamme tosin oli todella huono ja tienviitat reitillämme vielä huonommat. Oikean reitin löysimme kuitenkin hapuillen, mutta tie ei ollut aivan sitä mitä odotimme. Yhden henkilöauton levyistä kuoppaista soratietä huristelimme sitten kiertäen loputtomiin jatkuvia vuoria. Me takapenkin naiset jo ajattelimme, ettei tie johda lainkaan takaisin sivistyksen pariin. Aikaa kului niin paljon, että lopuksi piti vähän kiirehtiä, jotta meille jäisi riittävästi aikaa lekotella laguunissa. Pysyimme kuitenkin hyvin tiellä, kiitos siitä kuskillemme Jaakolle.

Kauan odottamamme Sininen Laguuni ei jättänyt kylmäksi. Tarkoitan kirjaimellisesti. Valtava allas oli höyrysi niin, että paikan näki kilometrien päästä. Vesi oli paikoin meidän naisten herkälle iholle liiankin kuumaa, joten välilä oli pakko nousta altaan reunalle vilvoittelemaan. Ihmettelin, miksi laguunin vesi oli vaalean sinistä tai paremminkin melkein valkoista. Näkyvyys vedessä oli noin 20 cm. Myöhemmin meille selvisi, että veteen oli sekoitettu valkoista savea ja erinäisiä mineraaleja. Terveysvaikutteisen uinnin jälkeen olisimme uusia ihmisiä. Tuota ihmesavea oli tarjolla myös altaan reunalla olevissa puulaatikoissa, joista turistit kahmivat sitä käyttääkseen sitä kasvojensa puhdistamiseen ja hoitamiseen. Me seurasimme esimerkkiä ja naamioiduimme valkoisella savella. Joidenkin kasvot alkoivat ikävästi kirvellä, toiset tunsivat mönjän terapeuttisen vaikutuksen välittömästi. Uinnin jälkeen iho tuntui pehmeältä, mutta hiukset tahmeilta ja takkuisilta, kuten meriveden jäljiltä yleensäkin. Laguunin vesi tulee merestä ja kuumista lähteistä.

Tunnelma oli laguunilla ilta-aikaan lähes aavemainen. Alue oli valaistu todella huonosti, ja vedestä nousi sakeaa höyryä. Liikkumista vaikeutti myös pohjan epätasaisuus ja aiemmin mainitsemani paikoittain liian kuumaksi noussut veden lämpötila. Erityisiä aktiviteetteja laguunilla ei ollut, vain hierova vesiputous, höyryhuone ja oikea sauna (!). Kokonaisuudessa kokemus oli rentouttava ja ainutlaatuinen. Missään muualla ei varmasti pääse kokemaan mitään vastaavaa. Tavalliset ulkoaltaat ja ”hot potit” ovat toki rentouttavia ja erikoisia käyttämiini Suomen uimahalleihin verrattuna, mutta Siniseen Laguuniin ei niitäkään voi verrata. Koimme yhen päivän aikana niin paljon, että siitä riittää muistelemista aina keinutuoliin asti.

keskiviikkona, lokakuuta 19, 2005

Autolla ympäri saarta

Voi! Kuukauden ihanin päivä on tätä kirjoittaessani juuri päättymäisillään. Tänään nimittäin pyörimme vuokra-autolla ympäri saarta ja patikoimme kansallispuistossa ja lojuimme Sinisessä laguunissa.

Eilen meinasi tulla vähän onkelmaa vuokraamisen kanssa tosin. Läksimme halvaksi havaitsevaamme Budget Car Rental-autoliikkeeseen ja olimme jo saada varattua täksi ja huomiseksi päiväksi pikku auton, mutta koko homma kaatui siihen että meillä ei ole Visa-korttia.

Kuoron keskusteluareenallakaan esittämääni kysymykseen mahdollisuudesta lainata jonkun autoa ei koskaan tullut vastausta.

Mainitsin ”vahingossa” bändireeneissä asiasta Hörðurille, joka kertoi että juu juuri siksi hän aikoinaan hankki luottokortin. Rohkeasti tartuin hetkeen ja sain kuin sainkin hänet takaamaan autovuokramme. Tänä aamuna tapasimme vuokraamolla ja saimme auton. Halvimpaan ryhmään kuuluvat Toyota Yarikset olivat jo menossa joten saimmekin Corollan, vaikka se olisikin ollut kalliimpi.

Sillä sitten on kiva ajaa. Kyllä ne japsut on aika poikia.

Kurvasimme ensin paikallisiin Kauniaisiin, Kopavorðuriin. Siellä oli ilmainen luonnontieteellinen museo, jossa mainoskuvan perusteella piti olla dinosauruksen fossiili. No, näyttely oli kirjaston alakerrassa ja siellä oli yhden tappajavalaan luuranko ja kaikenlaisia kivoja kiviä ja mereneläviä ja lintuja ja hylkeitäkin. Ihan nastaa niin kauan kuin sitä kesti.

Seuraava määränpäämme oli Þingvellirin kansallispuisto. Siellä oli kyllä maisemia! Niin hienoja etten osaa tässä kyllin tehokkaasti kuvahilla. Rotkon pohjaa pitkin kävelimme ja loikimme kosken äärellä ja vuorilla ja näimme varsin pienen kirkon. Ja sen paikan, jossa Islannin valtio- ja oikeuslaitos Alþing perustettiin vuonna 930 kuusikymmentä vuotta saaren asuttamisen alkamisen jälkeen. Hienoa. Mutta oi niitä maisemia!

Islannin kansallismaisema on varsin kivinen. Sellaista aroa. Vähän ruohoa ja heinää siellä täällä mutta ei kaikkialla, ja ei ainoatakaan puuta eikä pensasta. Kaikki puusto on täällä kuulemma istutettua, ja sen kyllä huomaa: yli 30 vuotta vanhempaa metsää täällä ei ole missään, koska turismista tuli elinkeino vasta tuolloin. Matti käytti yhden ajotauon heittelemällä nyrkinkokoista kiveä kallioon agaatin löytämisen toivossa. Ei löytynyt agaattia, joita oli kyllä esillä museossa. Ne näyttävät ihan tavallisilta – siniväritteisiltä – kiviltä, mutta sisältä ovat jännittävän näköisiä. Käykää kivimuseoissa, ne on kivoja.

Niin ja kansallismaisemaan kuuluvat myös vuoret, joita saimme ihailla oikeastaan koko päivän mittaisen retken. Korkeita ja usvahuippuisia ja erosioituneita ja osin kiipeiltävänkin näköisiä. Mykistäviä. Ja niitä on paljon. Ei ne nyt korkeita ole, mutta on siinä puolessa kilometrissäkin kapuamista; tähän asti joka päivä on Matti muistanut ihmetellä miten olemme voineet olla täällä jo puolitoista kuukautta emmekä vieläkään ole halunneet valloittaa noita Reykjavíkinlahden toisella puolen kohoavia vuoria. Kyllä meillä haaveissa on ollut.

Ohhoh, nyt kaikki menivät jo nukkumaan. Menenpä minäkin. Se on hyvä, koska nyt meillä kolmella on syytä laittaa Elina kirjoittamaan Sinisestä laguunista. Se oli kyllä jotakin sellaista mitä jokaisen pitää joskus kokea. Meitäkin voi samalla tulla katsomaan. (Kevään vieraskalenteri on vielä ihan tyhjä!)

Minä haluan auton. Etenkään tällaisen kokemuksen jälkeen on mahdotonta tyytyä asumaan postinumeroalueella 101 ja sanoa sitten nähneensä Islannin.

Mysa on nautinto

Karhuperheen ihanalla tietokoneella saimme osan keräämästämme videomateriaalista levitykseen. On selvityksessä, onnistuuko se omallamme. Se vaatisi vähän räpeltämistä ja ohjelmistoja.

Otsikko puhukoon puolestaan.

maanantaina, lokakuuta 17, 2005

Huumorintajunkoettelemispäivä

Joo-o.

Lähdimme siis Karhuin kanssa Perlaniin. Katselimme maisemia ja odottelimme puolitoista tuntia geysirsimulaattorin ”säännöllistä” purkausta. Sitten löysimme plakaatin josta ymmärsimme että se on talviunilla. Löysimme kuitenkin toisenkin plakaatin josta ymmärsimme että se on talviunilla vain iltapäivään asti. Maisemakeskuksen ystävätön henkilökunta ei tiennyt asiasta mitään. Hienosti käytetty aamupäivä, täytyy sanoa. No, elämys sekin.

Luennolla meitä oli kaksi. Sanoin luokasta poistuessani tervehdin kollegatytsyä (!), jonka nimi oletettavasti on Edda. Sama nimi on eräällä islantilaisen saagarunouden keskeisellä kokoelmalla.

Tuntien jälkeen piti mennä yksissä miehin ja naisin kansallismuseon ilmaiseen näyttelyyn. Ovessa luki että ”suljettu maanantaisin”. (Englanniksi toki.) Ystävällinen täti kertoi meille että ehkä se on joku muu museo johon on vapaa pääsy kyseisenä päivänä. Emme lähteneet etsimään. Sen sijaan poikkesimme katsomassa Islannin pienoismallia kaupungintalolla. Karttaa tutkineen miehen takamus oli estää Mattia saamasta valokuvaa mallista. No, elämys sekin.

Illalla katselimme elokuvaa, jonka tekstit olivat vain islanniksi. Kun vieläpä tämä kirjoittaessani käytössä olevan tietokoneen kaiutinten tai äänikortin tai jonkin muun osan laatu on niin erinomainen että Matti kohta kajauttaa minua kattilalla, repliikeistä ei ihan aina saanut kovin selvää. No, elämys sekin.

Iltapalaksi olivat Karhuveljekset ostaneet paikallista herkkua, mysaa. Paikallisen maitoyhtiö Mjólkursamlanin tuotekuvastosta ja karvaan kokemuksen perusteella havaitsimme että litku on hyvin pitkälti heraa, joka taas lähinnä maistuu happamalta maidolta. No, elämys sekin.

Joo-o.

Suomalaisen opintotuen asumislisä nousee marraskuun alusta 30 euroa. Suomesta tuli tänään paljon postia. (Kiitos!) Oppikirjaa ei tullut vieläkään. Possufileet olivat kaupassa halpoja, kuulemma: niitä syödään huomenna.

Matti ja Katriina näkivät tänään valon. Ensimmäistä kertaa. Se oli hienoa.

Siis sen valon, joka yleensä möllöttää päivisin taivaalla pilvien takana ja jota näillä leveysasteilla näkee vuosittain keskimäärin kaksi tuntia enemmän kuin esim. Miamissa. Että repikää siitä.

Nyt meillä on kotona

Nyt meillä on sitten vieraita. Matti ja Katriina tulivat perjantaina ja nyt on kolme päivää ahkerasti kierretty kaupunkia. Lauantaina käytiin muutaman kilometrin päässä Laugardalurin virkistysalueella tekemässä parin kilometrin ylimääräinen lenkki kasvitieteellisen puutarhan sisäänpääsyä etsimässä. Sisään päästyämme huomasimme tietysti kukkien siirtyneen jo talviunille. Että olipas kivaa. Uimassa kävimme myös: lämmintä oli. Varsinaisen uima-altaan lisäksi lilluimme +43…+45°C-asteisessa kuuma-altaassa, jossa oli aika rento olla. Sellaisen voisi hankkia kotiinkin.

Nyt meillä on sitten kotona netti. Karhuin uusi kannettava sisäänrakennettuine langattomine verkkokortteineen paikansi asunnostamme yhden avoimen verkon ja toisinaan pari muutakin. Ei ärsytä ei, että oma verkkokortti ei toimi omassa tietokoneessa vaikka tässä se toimii. Eikä ärsytä että netissä käyminen kampuksella on sellainen vaivalloinen toimenpide, kun sama verkko lävistää tässä pääni muutaman gigahertsin taajuudella.

Nyt meillä on sitten kotona myöskin edustajistovaaliehdokas. Kertakaikkiaan ei voi olla sattumaa, että vaalinumeroni on neljätoista, jolla numerolla minut erään sukuhistoriani levittämiseen liittyneen tapauksen johdosta sekä eräässä ystäväpiirissäni ja siksi myös tässä blogissa tunnetaan. Se on merkki siitä, että Jyväskylän ylioppilaskunnassa – ja sen jälkeen kaupunginvaltuustossa ja viimein Suomen eduskunnassa – tapahtuu pian suuria muutoksia.

Mitä muuta meillä vielä on kotona? Uusi CD-levy, jonka löysin ja ostin vaimon tietämättä Kolaportiðin markkinahallista. (No kyllä se sen nyt jo tietää.) Siellä myöskin päätin että het’ jahka Suomeen palaan – jos palaan – hankin vinyylisoittimen ja ryhdyn kiertämään antikvariaatteja. Ja myyn kaikki CD-levyni. Voi hitto jotakin digiääntä. Aitoa sen olla pitää.

Heräsimme tänään tunnin liian aikaisin, ja kohta lähdemme maisemakeskus Perlaniin. Menisivät nuo pilvet nyt tuosta, niin näkisi maisemiakin… Vaimo rassu jäi ja jää nukkumaan kun se ei jaksa kävellä, ja itselläni on luentoja yhdeltä. Argh, nyt on syysloma. Islannin taidegalleriaankin on tänään vapaa pääsy, sielläkin poikkeamme. Kulttuuria oli eilenkin tarjolla ilmaiseksi: esitimme ystävillemme kuoron lauluista parhaimmat.

Kotona meillä on myös yökkö. Ei lepakko, vaan yöperhonen. Se ei osaa takaisin ulos neljän ihmisen sisälläolon aiheuttaman ilmanlaadun heikkenemisen vuoksi avatuista ikkunoista.

Mutta kotona meillä ei enää ole kasvissyöjää. Eilen päättyi Elinan kahdeksanvuotinen kasvissyöjyys spagettiin ja tomaattiseen tonnikalakastikkeeseen. Näin ne ideologiat rapisevat käytännön tieltä. Kasvisruokavalioruokien tekemisen hankaluuden vuoksi ruokavalioon ilmestyivät nyt meren antimet. Karhujen mukanansa tuomat lihasäilykkeet meidän täytyy siis vielä syödä kolmistaan. Se ei liene ongelma.

perjantaina, lokakuuta 14, 2005

Olipas kummallinen viikko

Kulunut viikko on kyllä ollut varsin erikoinen. Niin erikoinen, etten ole sitä aiemmin ehtinyt kommentoida. Nyt on vielä puoli tuntia aikaa ennen luentoa, koitan ehtiä tässä.

No niin. Elina sai flunssan josta itse paranin. Alkuviikosta vaimo rassu oli oikein kunnolla kipeä, jätti kuoron ja yhden luennonkin väliin. (Vai oliko se salaisuus?)

Maanantaina En kerinnyt faksata sitä ehdokkuusilmoitusta, sillä en löytänyt kansainvälistä toimistoa. En tosin paljon ehtinyt etsiäkään, sillä olin luennoilla koko päivän ja iltapäivästä meillä oli treffit Elinan kanssa kaupassa. Ilmoituksen määräaika oli tiistaina kello 12 (Suomen aikaa!) joten lähdin aamulla joskus viiden (no, puoli kahdeksan) aikaan metsästämään lisää fakseja. Kartasta katsomastani suunnasta toimisto viimein löytyi, mutta se ei ollut vielä auki. Yliopiston kansliakin olisi auennut tismalleen yhdeksältä paikallista eli kahdeltatoista Suomen aikaa, joten marssin yliopiston kirjastoon. Sieltä sain tietää että lähin faksi on postissa keskustassa. Kaksikymmentä minuuttia ennen määräaikaa olin jo antamassa postitädille numeroa johon faksata kun huomasin tekstiviestin että lähettämäni ilmoitus oli kuin olikin tullut perille ajoissa. Ärsytys. Turhaa ravaamista ja stressiä sen lisäksi että ei olisi yhtään jaksanut tehdä mitään sinä aamuna. Seikkailun vuoksi en ehtinyt yhdellekään tunnille – valokuvakin kun piti lähettää, ja Elinan ”digikameralla” aamulla ottamamme olivatkin menneet ihan pilalle, ja sitten sitä piti sompailla.

Keskiviikkona oli vapaa päivä, tai ainakin piti olla. Nukuin suvereenisti kello yhteentoista, mitä tapahtuu nykyään todella harvoin – biologinen kelloni herättää minut vapaa-aamuinakin yleensä joskus puoli seitsemältä. Äh biologisia kelloja. No, tarkoitukseni oli lähteä iltapäivästä pyörähtämään kampuksella kirjoittamaan saapuville vieraillemme ja maksamaan Elinan puhelinlaskua ja ensisijaisesti käymään kaupassa. Puoli kahdelta huomasin että geofysiikan laskuharjoitukset olisi pitänyt palauttaa puoleenpäivään mennessä. Taas juostiin – onneksi ne laski äkkiä. Sähköpostissa huomasin, että edellispäivän luennolla oli sovittu keskiviikkoillaksi laboratorioharjoitukset. Että se siitä kaupassakäynnistä sitten.

Torstaina muuttui ääni kellossa. Vaikka Elinalta olikin jäänyt monta palaa syömättä jääkaapin ammottavan tyhjyyden vuoksi, aamutuntieni jälkeen kävimme kaupassa ja Elina päätti ryhtyä syömään kalaa. (Katsotaan nyt.) Sitten sain viestin tutorimme Ingibjörgin poikaystävältä Hördurilta, joka kysyi haluaisinko ”esittää muutaman nuotin” (mikä kummallinen ilmaisu) yhtyeensä kera parin viikon päästä keikalla. Ingibjörgin luona iltaa kerran (siis sen ainoan kerran) istuessamme kun tuli puhetta musiikistakin. Kuoroharjoitusten jälkeen – joita ei siis viikonlopun harjoitusleirin vuoksi pidetty tiistaina, onneksi, ja joilta Elina jäi nyt pois – minut haettiin ja vietiin vanhaan rämäiseen rakennukseen alakaupungilla, josta kuuluvan rock-metelin läpi ei olisi kuulunut mitään avunhuutoja, jos sellaisille olisi tullut tarvetta. Talo toimi näet useiden paikallisten bändien harjoituspaikkana. Pari tuntia soittelimme hauskaa bluesia ihan kyvykkäästi, ja tästedes harjoittelemme kahdesti viikossa. Keikalle mennään johonkin kuppilaan marraskuun toisena päivänä, jolloin olen taas vuoden vanhempi. Katsotaan sitten jatkotoimenpiteitä. Tyypeistä pari vaikuttaa tyypilliseltä muusikonrentulta – hyvässä ja pahassa: tarjottiin minulle nuuskaakin – mutta kuudennen vuoden ekonomiopiskelija Hördur kitaroineen ja putkimiesbasisti ovat ammatillisempia ja musiikillisesti valveutuneempia. Näin sanoisin ensivaikutelman perusteella. Elina pelkäsi jo että joudun heidän seurassaan pahoille teille, mutta minäpä päätin viedä heidät hyville teille. Vaikka en nimiä vielä oppinutkaan, kun tämä on niin kummallinen kieli.

Torstaina tuli lisäksi postissa ilmoitus että netistä opiskelijakirjakaupan hinnastoon verrattuna puoleen hintaan tilaamani kurssikirja on vihdoin tullut noudettavaksi postiin – nyt kun kurssi on vasta puolessavälissä – ja että saamme paikallista asumistukea 12 500 kruunua kuussa. Se on kaksituhatta enemmän kuin odotimme, joskaan emme tiedä vielä saammeko sitä alkaneelta kahdelta kuulta takautuvasti.

Tänään olisin myöskin mieluusti nukkunut pitkään. Mutta tänään on oikein hyvä päivä. Neljännesvuorokauden kuluttua on taas pakko puhua kotona suomea – no ei vaiskaan, ei me ihan niin paljon eletä englannin kielellä. Katsotaan miten arki muuttuu kun on kaksi ihmistä lisää. Kaksi ihmistä syömässä ja kaksi ihmistä lisää pitämässä seuraa ja kaksi ihmistä lisää nukkumassa.

Kaksi ihmistä lisää viemässä aikaa matkapäiväkirjan kirjoittamiselta. Nyt muuten meni jo kymmenen minuuttia yli arvioidun. Nyt luennolle.

maanantaina, lokakuuta 10, 2005

Ei suuntanumeroita ei

Onneksi Hreinn (’puhdas’) on mukava mies eikä hermostu kun maksan vuokran vasta tänään. Hain nimittäin vasta rahat pankista. Huomasin viime viikolla että paikallisen tilini nostokortissa on kahdenkymmenentuhannen kruunun päivittäinen nostoraja, joten vuokra pitää hakea konttorista. Se on oikeastaan sellaisia asioita joita haluan kannattaa. Internet on kelpo väline, mutta se ei ole kaikkien ulottuvilla, länsimaissakaan. (Tai no ulottuvilla ehkä, länsimaissa.) Pitää asioita voida hoitaa kasvotustenkin.

Sain juuri viestin että pitää lähteä faksaamaan ilmoitusta, joka ei tullutkaan perille. Oih. Kohta menen.

Islanti on sen verran pieni maa, että täällä ei ole suuntanumeroita. Siispä ei ole etunolliakaan. On vain numero. Ja maakoodi +354 laitetaan vain sen eteen. Että osaatte sitten soitella meille kun jos ehkä hankimme sen paikallisen liittymän. Se ei tule kalliiksi meille, enää.

Tarpeeksi kalliiksi tuli kun piti alkusyyskuusta soittaa parituntinen datapuhelu Suomeen, että sain tietokoneelle asennettua Internet Explorer 6:n langattoman verkkokortin asentamiseksi. Raivostuttavaa, että asennusohjelma vaatii uuden web-selaimen (mihin?) ja että pitää olla netissä voidakseen asentaa selaimen. Niin, iskä, mun pitikin sanoa sulle että seuraava puhelinlasku on aika hurja…

Oliko se nyt Tacitus joka antiikin aikana kartoitti Pohjois-Eurooppaa ja nimesi kaikista pohjoisimman paikan Ultima Thuleksi, ’viimeiseksi rajaksi’. Kyseessä tuskin on Islanti – Kilpisjärvikin on pohjoisempana kuin pohjoisrannan Akúreyri, ja Kilpisjärveltä Pohjoisnavalle on aika matka – mutta ajatus siitä, että muusta maailmasta lähimpänä on Grönlanti, on aika huimaava. Pitää ehkä mennä käymään siellä joskus.

sunnuntai, lokakuuta 09, 2005

Viimeiset pullat uunista ulos

Se on loppu nyt!

Muistatteko se ihanan sketsin jota ala-asteellakin jo esitettiin? Minä sain olla se rassukka mies, joka ei tohtinut uskaltaa sanoa vaimolleen vastaan. Mitenköhän se on nykyään…

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua alkaa viimeinen festivaalielokuva, Ihmiskunnan viholliset. Ei, ei se Waltarin, josta eräs ystävä parhaillaan vääntää gradua (vai oliko se se toinen opus), vaan Ibsenin. Sen jälkeen piti mennä katsomaan kilpailun voittanut filmi, mutta hakemastamme lipusta kävi ilmi että sen olemme jo nähneet.

Nuha alkaa olla ohi, mitä nyt sotkin paitani kirkossa. Niistin vähän ohi paperista. Nyt se (nuha) on tarttunut Elinaan, joka ei aamulla kyennyt puhumaankaan. Perhetragedia.

Elämme jännittäviä aikoja. Tulevana perjantaina saapuvat armoitetut Jyväskylän-ystävämme (onpas hassua sanoa noin) meille syyslomaviikoksi. Gradulomaa saavat nauttia kaiken maailman humputuksissa, kun meilläkin on opetustauko, tai ainakin pitäisi olla. Julkinen tervetuloa, Karhut. Kiitos juustohöylästä ja purkinavaajasta =).

Jotakin muutakin tärkeää ilmoitusluontoista minulla oli jaettavana, mutta unohdin, kuten tapaani kuuluu. Aivovirheen aiheuttani nälkä, jota saan pian purkaa pullaan. Perjantai-illan yöelokuvissa tarjottuja näpistimme kotiin.

(Miten muodostetaan potentiaalin imperfekti?)

torstaina, lokakuuta 06, 2005

Ja minä olen viljaa

Nyt on lokakuu. On ollut jo pari päivää, mutta se on järkkyä.

Lokakuuta juhlitaan myös elimistöissämme – pöpöt juhlivat. Ties mistä saimme jonkun kurkkupöpön, jota olemme nyt kanniskelleet pari päivää. Olin eräänä iltapäivänä huomaavinani itsessäni vähän lämpöäkin, ja jätimme menemättä kuoroharjoituksiin. Luennoilla kyllä jaksaa käydä ja sellaista, mutta kurkkua ei oikein viitsi laulamalla kiusata. Saa nähdä miten käy tämänpäiväisten harjoitusten ja viikonloppuisen kuoroleirin…

No, jos ei lauleta, niin katsotaan elokuvia. Tätä kultivoitumisen ohjesääntöä noudatimme myös tiistaina. Viime torstaina alkaneilla festivaaleilla olemme nyt nähneet keskimäärin 14,5 elokuvaa (minä yhden enemmän) ja vielä pari on edessä vaikka tervehtyisimmekin. Elina sanoi hyvin että kaikki näkemämme ovat olleet varsin kelpoja pätkiä – ei sellaisia joita tulee telkkarista viikonloppuisin – paitsi yksi: Herrasmiesliigan apokalypsi. Brittikomedia on kyllä omaa luokkaansa (ks. edellä), mutta hyvistä sketseistä ei saa hyvää elokuvaa, paitsi jos kyseessä on Monty Python.

Ensimaanantaisesta arkeenpaluusta tullee rankka: miten käyttää vapaa-aika? Television ääressä, toivottavasti… (Kuuluisi sanoa: opiskellessa.)

Ai niin. Jos ilmoitus ehtii ajoissa, olen ehdokkaana Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan edustajavaaleissa. Varokaa vaan, minä palaan äänekkäästi. Jos palaan. Kai sitä täältäkin voi asioita hoidella.

Ostimme päivänä eräänä ruisleipää, joka olikin melkein suklaakakkua ilman suklaata. No, viljaa mitä viljaa. Olen mitä syön.

tiistaina, lokakuuta 04, 2005

Hyvää kanelipullapäivää

Ruotsissa vietetään tänään kuulemma kansallista kanelipullapäivää. Luin ystävän kuulumisia vaihtojaksolta siellä ja minun tuli nälkä. Eikä ole edes eväitä mukana.

Eväät on hyvä keksintö. Säästyy monilta heräteostoksilta kun ei tarvitse käydä kahviloissa, joissa sitäpaitsi on kallista. (Yllätys.) Nuudelia ja Pirkka-chilikastiketta aulassa vaan. Siinä on elämän maku.

Se ongelma siinä on että eväät pitää tehdä aamulla. Jos nousee vuoteesta kolme varttia ennen tunnin alkua ja käy vielä suihkussa, ei paljon ehdi.

Päivänä eräänä, jona en ehtinyt tiskaamaan tiskivuortani tiskivuorollani, tein Elinalle tarjouksen: hän hoitaa tiskit, minä pyykit ja muut. Asiaa pari päivää pohdittuaan suostui hän. Voi minkä menin lupaamaan.

Minä vietän tänään kanelipullapäivää kanssa. Päätin sen juuri. Kohta mennään kauppaan…

maanantaina, lokakuuta 03, 2005

Ilmeistä

Ilmeet muuttuvat.

Näinä lyhyiden öiden päivinä väsyttää. Ounastelin kyllä että festivaalin kanssa tulisi rankkaa. Ei ole huvia katsella elokuvia töikseen.

Eikä istua nälkäisenä luennolla missä ei puhuta mitään uutta.

Ilmeet ovat vähän vakavoituneet. Paitsi blogissa, kun kyllästyin synkistelyyn: sen väritys on nyt islantilaisempi. Paikalliset eivät pidä maataan jään vaan valon valtakuntana. Kirkon eteisessä on suolakasa. Suolan ja valon maa; maailman valona ja suolana.

Ilmeisesti minun pitäisi nyt olla kotona syömässä. Kiitos, vaimo, ruoasta. Olet ihana.

Vakavuus on tietyssä määrin tarpeellista, mutta tärkeämpää on viihtyä hyvin. Luulisin.

Muu on ilmeistä.

Ultima Thule +354