Erätauolla
Lätkästä sen verran, että olipa mielenkiintoista katsella erätauoilla
jäädytyskoneen liikehdintää tyhjällä kentällä. Islannin televisiolla ei
ollut mitään kisastudiota, ja selostajatkin lähtivät erätauoilla kahville!
Se oli hupaisaa seurattavaa. Näytettiin siis tyhjää kenttää täydellisen
hiljaisuuden vallitessa. Suomessa oli varmaan taas toimittaja studiossa ja
asiantuntija tai pari piirtelemässä kuvioita fläppitaululle.
Pelin lopputulokseen liittyvä pettymys oli minullekin suuri. Seuraavan
kerran kun näen ruotsalaisen opettajani "Lassen" (tai kun jatkan
teologista keskusteluamme hänen blogissaan), niin vastaan kuulumisieni
uteluun: "Muuten menee hyvin, mutta Suomen olisi kyllä kuulunut voittaa
olympiakultaa jääkiekossa! Sinulle kuuluu epäilemättä hyvää."
Áfram Finnland!
Jepajee. Näinhän siinä taas piti käydä. Jääkiekossa nimittäin. Muita olympialajeja seuratessani totesin näkemyksen ”parempi voittakoon” varsin lohdulliseksi: kerta kaikkiaan on nyt niin, että joku muu oli parempi. Mutta tässä suomalaisen nykykansanperinteen ikuisuuskysymyksessä ei tällä kertaa nyt vain käynyt niin. Suomi pelasi täydellisen turnauksen: kahdeksan ottelua, seitsemän voittoa, viisi nollapeliä. Me olisimme ansainneet sen voiton.
Olisi tehnyt mieli kutsua iso joukko kaikenmaalaisia katsomaan matsia, mutta olimme liikkeellä vähän liian myöhään. Ruotsin-ystävämme oli sidottu tyttöystäväänsä ja pari muuta kutsun saada ehtinyttä eivät eilisen jäljiltä jaksaneet. Vietimme laatuaikaa ja huusimme äänemme eilisen jäljiltä vieläkin käheämmiksi.
Kuoron kevätjuhlassa oli hauskaa. Kukonhäntäjuhlista melkein naapurista jatkoimme bussilla parikymmentä kilsaa pohjoiseen, Reykjavikinlahden toiselle puolen pikku kylään (joka liittyi pääkaupunkiin joku vuosi sitten) ns. taloon. Siellä oli hyvä meininki ja hyvä ruoka. Söin aika paljon ja vatsani oli tovin kipeä. Videoin kuorokollegain yhtyeen keikan ja tanssimme itsemme väsyksiin. (Nimi Blásýra, ’sinihappo eli syanidi’, kertoo kaiken.)
Elina oli ostanut hienon mekkosen oikein varta vasten. Saimme kehuja yhtenäisestä pukeutumisesta punaisilla neilikoilla koristeltuun mustaan. On kyllä niin komea nainen minulla! Jos kaikilla maailman miehillä olisi tällainen puoliso, ei sotia olisi ollenkaan.
Synttärilahjaksi kotiutus
Jaakko on pitänyt teidät hyvin ajan tasalla koskien hurjaa alkuviikkoani.
Täytyy myöntää, että hetki hetkeltä vaikeutuva hengitys ja kivulias
nielentä saivat minut pelästymään. Nyt olen kuitenkin kotona toipumassa,
ja keuhkoistani ei löytynyt mitään huolestuttavaa. Menen kuitenkin vielä
kontrolliin ensi tiistaina. Olo on väsynyt ja heikko, mutta kipu on
heikentynyt. Synttäreitä juhlin vasta viikonloppuna (illallinen
kuorokavereiden kanssa).
Sairaalakeikka: hirmuinen juttu (2)
Rintaontelo on pussi, jossa kaikki sisuskalut ovat. Niiden sisällä ovat keuhkot kumpikin omassa keuhkopussissaan, joiden sisäpuolella tulisi kaiken ilman ihmisessä (yms.) olla. Joskus saattaa keuhkopussiin kuitenkin tulla pieni reikä, josta pakenee ilmaa keuhkopussin ulkopuolelle. Viisas keho ompelee pienen reiän heti umpeen, mutta suurta repeämää – esim. teräaseesta syntynyttä – ei niin vain paikatakaan: tällöin keuhko tyhjenee ja rintaonteloon tulee paljon ilmaa. Tämä ilmiö, ilmarinta eli pneumathorax on Teho-osaston E.R.:n (’ensiavun’) katsojille tuttu kriisitila, josta Elinan tapauksessa ei siis kuitenkaan onneksi ollut kyse. Se syntyy ja myös korjautuu itsestään ilman poistuessa rintaontelosta. Otan pian selville, miten tämä tapahtuu ja miksi tätä koko ilmiötä kutsutaan. Se on joka tapauksessa harvinainen ja on ollut keskimäärin yhdellä kolmestakymmenestätuhannesta (kyseisen sairaalan?) ensiapuun tulijasta. Aiemmin mainittu, neljä viisi kymmenvuotias sairaanhoitajatar muisti yhden tapauksen parin vuoden takaa. Useimmiten ilmiötä esiintyy pitkillä ja hoikilla ihmisillä, joten Elina ei ollut poikkeus. – Tämä fysiologian esitys on summittainen ja perustuu vajavaiseen ymmärrykseen. Virheistä toivotaan huomautettavan.
Ymmärsin linjakarttamme olleen viime vuodelta, kun aamukymmenen bussi lähtikin melkein ihan väärään suuntaan. ”No, onneksi otin vaihtolipun. Seikkailen aikani ja tulen kun voin”, tekstasin Elinalle juuri ennen kuin huomasin sittenkin matkaavani kohti sairaalaa. Elina oli saanut nukuttua pari tuntia (aamuherätyksen jälkeen) ja oli juuri lähdössä röntgeniin. Olo oli paljon rauhallisempi nyt, kun taudista ja sen vakavuudesta oli tullut selko, ja kivutkin olivat eilisillasta hieman lievenneet – kenties mainittujen tottumuksien myötä – vaan eivät mitenkään oleellisesti. Vanhempi keuhkolääkäri Oskar oli jo piipahtanut pariinkin otteeseen ja oikein opiskelijoiden kanssa ja halusi nyt uusilla röntgen-kuvilla varmistaa, että ilmaa ei vuoda lisää, mikä osoittautuikin oikeaksi; toisaalta, ilmakupla ei ollut vielä hävinnyt, mikä oli ilmeistä myös edelleen jatkuvista kivuista.
Väsyneitä kun molemmat olimme, eivät mitenkään vilkkaita olleet ne pari tuntia jonka ehdin Elinan luona viettää ennen yhdeltä alkanutta luentoa, jolta olin myöhästyä kun en hoksannut pyytää vaihtolippua jolla olisin päässyt lähemmäs kampusta. Bussimatkustamisen huomasin tuovan aivan uudenlaista näkökulmaa kaupunkiin, eikä yksinomaan uusien maisemien johdosta. Kuten Mosfellbærin-reissulla pohdimmekin, ei kauempana asuminen olisi oikeastaan ollenkaan huono vaihtoehto: vuokran suhteellisella erotuksella maksaisi bussikortin, jolloin tulisi matkusteltuakin enemmän ja eikä tarvitsisi rämpiä kylminä, tuulisina ja sateisina aamuina kuin pysäkille asti. Eräät Elinan kollegat asuvat Reykjavikin ulkopuolella hienossa, parvekkeella ja (pore?)ammeella varustetussa kolmiossa samaan hintaan kuin me. Eipä silti, emme valita.
Poikkesin luennon jälkeen sairaalaan vielä tunniksi juomaan kahvia, muistelemaan kaikkia Elinan allergioita hoitohenkilökunnalle annettavaa listaa varten ja kuulemaan Gunnarilta kotiuttamisen lykkäämisestä aikaisintaan keskiviikkoon. Viimeksimainittu seikka huojensi mieltäni, sillä olin ollut vähän huolissani päivän aikatauluista ja Elinan kotimatkasta – puoli kymmeneltä alkanut keikka opiskelijakellarissa puoli seitsemältä alkaneine soundcheckeineen esti minua pääsemästä matkalle avuksi. Ennen äänenavausta täydensin ruokavarastojamme voileipätarvikkeilla ja Elinan heikolle kurkulle kelpaavilla eineksillä: skýrillä ja jäätelöllä. Kuluneen 24 tunnin ensimmäinen suonenulkoinen ruoka koostui nimittäin mehusta, jugurtista ja lihaliemestä (joka on puolikasvissyöjän suurta herkkua); kiinteää ruokaa kielsi tohtori syömästä, mutta otti pois sängyn päällä heiluneen ”fastandi”-kyltin (’paastoaja’), jonka suunnittelin nyysiä ja kietoa kaulaani laskiaisen jälkeen. Sinne se vielä jäi, se kyltti. Ja vaimo.
Tänään on siis Elinan syntymäpäivä. (Bändin edellinen keikka oli omana synttärinäni, ja nyt eilen. Seuraava on Mummin 83-vuotispäivän aattona.) Muistelimme maanantai-iltana Elinan edellisiä ”sen” virtsanjohdintaudin hoitamiseksi tehtyjä sairaalareissuja (aikaisemmista sairauksista kyselleet hoitajat ja lääkärit tiesivät aina heti ”juu juu, se”) ja minä muistin varmasti kuulleeni jostakin sairaalassa vietetystä syntymäpäivästä, mutta muistin kuulemma väärin. Katsotaan miten ja missä juhlimme. Lähtenen sinne taas aamutunnin jälkeen, joka muuten alkaa kahden tunnin kuluttua.
Niin, rasituksia (jota on laulamisen lisäksi erityisesti kotityöt, vaim. huom. =) tulee ensi viikkojen ajan välttää. Oskar oli maininnut lentokiellostakin, mutta Gunnarin kanssa ounastelimme että maaliskuun loppuun sijoittuvat ristiäiset (joiden lentoja sain varata neljä kertaa, kun ääliöt eivät pitäneet kortistani) ovat varoajan tuolla puolen. Vaikka suurin huoli (ja kaikki hätä, kuten sanottu) on jo ohi, muuttaa tilanne kyllä suunnitelmia aika tavalla, eikä vähiten vieraidemme kanssa käytettävissä olevien resurssien suhteen. (Tiedoksi vain, L. & L. Katsotaan miten kaikki kääntyy.
Näin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti melkein kaikesta kutakuinkin tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen teitä varten, rakkaat ystävät, jotta tietäisitte, kuinka täällä jaksellaan.
Hirmuinen juttu: sairaalakeikka (1)
Nyt on hirmuisia uutisia. Vaihdevuotemme toistaiseksi hirmuisin asia tapahtui. Tarkoitan: hirmuisin, pelottavin, odottamattomin ja kauhistuttavin. Suurin ja oikeastaan kaikki hätä on jo ohi, mitään kauheaa ei ole tapahtunut. Mutta jännittäviä hetkiä oli elämässä hiukan.
Tätä kirjoittaessani Elina on toista yötä sairaalassa. Keuhkoista oli päässyt pienenpieni ilmakupla keuhkojen väliin, mikä on hyvin harvinaista ja tapahtuu ilman syytä mutta korjautuukin itsestään. Hän pääsee mahdollisesti tänään keskiviikkona kotiin, mutta ei saa kovasti rasittaa itseään pariin kolmeen viikkoon.
Kaikki alkoi maanantaina. Olimme kirjastolla työskentelemässä puolenpäivän aikaan, kun Elina huomasi nielemisen ja hengittämisen käyvän vähän kivuliaaksi. Lähdimme kotiin joskus viiden maissa, jolloin kipu oli jo niin voimakas että aloimme huolestua. Tuntui kuulemma kuin jotakin viiltävää olisi ollut kurkussa. Tuntemus oli niin outo että Elina alkoi pelätä jo kuolevansa. Hetken epäröityämme läksimme puolen kilometrin päässä sijaitsevan sairaalan yövastaanottoon.
Vastaanottoapulaisen, hoitajan ja lääkärin kyselyjen sekä pitkiltä tuntuneiden odotusten jälkeen mukava tohtori lähetti meidät toiselle puolen kaupunkia keskussairaalan toiseen sairaalaan, jossa keuhkotieteellinen osasto sijaitsi. Otimme taksin ja vastaanotossa saimme kuulla lääkäripäivystyksestä, jonka puoleen kääntyminen olisi tullut halvemmaksi kuin sairaalan; ikäänkuin raha olisi jotakin merkinnyt sellaisessa hädässä, jossa Elinan oikein pantiin merkille olevan. Kirjauduttuamme sisään kello 19.42 saimme vielä jonkin tovin odotella lääkärin vastaanottoa. (Minua siis ei kirjattu sisään, mutta tulin mukaan. Kuka haluaa jättää aran tyttösen yksin odottamaan ja pelkäämään?)
Mukava lääkäritär epäili tietysti aluksi kyseessä olevan allerginen reaktio, virusperäinen tulehdus tai pala (jotakin) kurkussa, mutta oireet eivät kokonaisuudessaan täsmänneet: kuumetta Elinalla oli hädin tuskin mainittavasti (sitäkin epäilimme vain tuskanhieksi), yskää ei ollenkaan; kipu ei ollut alkanut syödessä, eikä päivän aterioissa (yhteensä kolmessa palassa leipää) varmasti ollut mitään allergisoivaa; verenpaine ja -arvot ja sydänkäyräkin olivat normaalit. Vasta ikään kuin varmuuden vuoksi otetusta röntgenistä paljastui siinä kymmenen aikaan, että rintaontelossa oli ilmakupla.
Mainittakoon, että mainituista tutkimuksista lämpötilan mittaus sai Elinan kasvoille jo vähän hymyäkin. Mittalaitteiden asennus kuukautisissaan olevan naisen rektumiin ei ole järin vakavaa puuhaa. Onneksi minä sain vain katsella. (Öh, tarkoitan: olla osallistumatta.) Puoliksi islantia ja puoliksi englantia puhuvan hoitajan kanssa höpötellessämme elektrokardiografian ja tipan laittamisen aikana mieli alkoi jo kevetä. Liekö asiaan vaikuttanut myös kipuun, sairaana olemisen ajatukseen ja sairaalaan tottuminen ja yritykseni vakuuttaa, että ei mitään pahaa voi meille tapahtua ilman sallimusta ja että enkelit itse siinä pyörivät meistä huolehtimassa.
Lääkäritär, joka pysyttäytyi asiallisesti englannin kielessä ja jonka nimestä en saanut selvää, jätti konsultoimansa keuhkospesialistin ehdottaman yöpymisen järjestämisen kollegansa Birgirin tehtäväksi ja lähti oletettavasti nukkumaan. Joskus yhden aikaan yöllä löytyi täpötäydestä sairaalasta yksi tyhjä sänky, jonka työ matkustimme ensiavusta nelin pyörin. (Minä kävelin, mutta Elina oli tuolloin jo niin väsynyt ja nälästä heikko että sängyltä pystyyn nouseminen vessassa käymistä varten oli vaivalloista.) Osastolla poikennut nuorempi keuhkolääkäri Gunnar selitti asiaa hivenen tarkemmin, lupasi palata asiaan aamulla arveli että Elina voisi päästä seuraavana päivänä pois. Jätin Elinan ystävällisten hoitajien käsiin joskus kahden maissa ja otin taksin kotiin. Kukuin vielä pari tuntia (kuten nytkin) ja läksin aamupäivästä takaisin sairaalalle, nyt bussilla.
Aiheesta myöhemmin
Jännittäväksihän tämä elämä menee. Onneksi on huone täynnä enkeleitä.
Nukuin huonosti, tai ainakin vähän. Elina toivottavasti paremmin.
Puheeni alkaneen viikon häslingistä eivät siis pitäneet paikkaansa ainakaan tarkoitetussa merkityksessä. Katsotaan nyt… Huominen saattaapi olla ihan normaali päivä. Tämän illan keikasta (johon kutsuttiin jo puoli kuoroa) en vielä tiedä. Eiliset kenraalitkin jäi väliin. Ikään kuin se nyt olisi mainitsemisen arvoista, kun on muutakin ajateltavaa.
Luottamus on suuri: meistä pidetään huolta.
Islanti on yksi Vantaa
Tätä kirjoittaessani Suomi–Kanada -matsin kolmas erä on juuri alkanut lukemissa 2–0. Jee.
Ihana viikonloppu. Perjantaina kävin vähän koulussa ja sitten olimme kotona emmekä tehneet mitään. Lauantaina piti lähteä käymään Akranesin pikkukaupungissa kaupunkibussilla tunnin matkan päässä. Puolessavälissä matkaa huomasin ilmeisesti tulkinneeni aikatauluja väärin, sillä vaihtoyhteyttä olisimme saaneet odotella tunnin. Tutustuimme siis Reykjavikin pohjoiskupeessa sijaitsevaan Mosfellsbæriin, parin tuhannen asukkaan pikku lähiöön. Söimme vuorella kotitekoista (omassa uunissa lämmitettyä) pitsaa, kuljeskelimme asuntoalueella ja kävimme koulun uimahallissa uimassa. Se oli hienoa.
Islanti on yksi Vantaa. (Kuvasta ks. vastine) Pikkuinen kylä, johon mahtuu aika pieni määrä julkkiksia; jossa kaikki ovat tuttuja keskenään ja vieraillekin tuttavallisia. Sanon taas mitä olen monesti sanonut: tänne jään.
Mutta ainakin pari kertaa tulen käymään Suomessa. Ristiäisiä juhlitaan maaliskuun kahdennestakymmenennestäneljännestä huhtikuun ensimmäiseen päivään niin Helsingissä kuin Orivedelläkin. Sitä odotellessa pienennän Windowsin ikkunat ja ihastelen krusifiksin muotoista vauvaa työpöydän taustakuvassa. Ihana söpö.
Vaikka kuorofestivaalireissulla meille järjestyikin kaverimajoitus, tulee matkalle hintaa. Ystävälliset tahot voivat osallistua taloudellisiin kustannuksiin ostamalla aitoislantilaista lakritsia kilon ja viidentoista euron pusseissa. Postikulut sisältyvät hintaan, ja tavaraa riittää ainakin tällä erää vain kymmenelle ensimmäisille.
Vielä sananen ensi viikosta. Torstaina alkaa nelipäiväinen Northern Lights kulttuurifestivaali, jonka saattelemana käymme piipahdamme ainakin museokiertueella ja kuuntelemassa urkukonsertteja. Tiistaina on bändin ja lauantaina kuoron keikka, jonka jälkeen läksemme hienosti syömään ja juhlimaan kuoron kevätjuhlaa. (Keskiviikkona on eräät synttärit ja salainen yllätys, Vittulamusiikkia populaarijängältä Pohjola-Nordenin nuorten elokuvaillassa, mutta älkää kertoko Elinalle.)
Suomi voitti.
Onnea, Islanti!
Euroviisut on täällä kova juttu. Olemme saaneet koko viikon seurata Islannin viisuedustajan valintaa, joka huipentui lauantai-iltaiseen finaaliin. Finaalissa kohtasivat 15 kandidaattia, jotka edustivat hyvin erilaisia tyylejä. Hyvä ystävämme Gísli järjesti oikein euroviisu-juhlat, joissa kymmenkunta kuoromme jäsentä tuijottivat suurta musiikki-juhlaa.
Islannin edustaja valittiin tietysti puhelinäänestyksellä, joka sai islantilaiset aktiivisiksi. Ääniä kertyi yli 100 000 kappaletta, eli kolmasosa maan väestöstä antoi äänensä. Ylivoimaiseen voittoon (70% äänistä) ylsi Silvía Nótt kappaleella Til hamingju Ísland (Onnea, Islanti). Äänivyöryn aiheutti varmasti Silvían tausta. Hän on maassa ilmiö, jonka kaikki tuntevat. Hänellä talk show -tyyppinen ohjelma, jossa hän parodioi erinäisiä henkilöitä, nykyajan ihanteita jne. Silvía on siis hahmo, jota näyttelee Ágústa Eva Erlendsdóttir. Varsinainen diiva se nainen on (kuuluu rooliin), mutta show on kyllä euroviisuihin sopiva.
Mielestäni Islannin viisuedustaja kertoo siitä ekstremaalisuudesta, jolla Jaakko on tätä maata ja kansaa usein kuvannut. Samoin se, että kun tulimme kaupungin läpi kotiin palatessamme Gísliltä, meitä tuli vastaan useita naisia yllään Silvía Nótt -meikki (tutustukaa linkeistä). Ihmiset lauloivat Silvían kappaletta kaduilla, ja meno näytti todella hurjalta. Tosin sellaista se kai on muinakin lauantaiöinä Reykjavíkissa.
Jæja, svona eru dagar okkur
Ähh. Tänään ja eilen jotakuinkin kaikki on mennyt pieleen. Ei niin että oikeastaan edes harmittaisi, selvästikin tässä on nyt joku juttu meneillään kun kohtalo meitä näin vainoaa.
Se siis alkoi eilen. Läksimme kahdeksaksi kouluun tietäen että päivästä tulisi erityisen pitkä. Olimme siksi sopineet yhteisestä keitosta jommassakummassa kampuksen lounasravintoloista. Olin juuri kirjoittamassa Viking Linen Norjan toimistolle (Norjan toimistolle?) pyytäekseni ryhmäalennusta kuoromatkaamme varten, kun Elina lähetti viestin että syödään siellä insinöörirakennuksessa ja heti paikalla. Tärkeää asiaa en voinut jättää kesken joten viivästyin hetkosen. Elinan soppa oli tietysti jo puolessavälissä ja ruoka-aikaakin unohdetun luennon vuoksi vain kymmenen minuuttia jäljellä (1), joten päätin jättää väliin ja käydä myöhemmin hakemassa opiskelijakahvilasta pitsaa. No, tietenkään siellä ei ollut mitään pitsaa (2), josta syystä tyydyin kolmioleipään ja sihijuomaan, jota sitäkään ei ollut sokerittomana. (Olen vihdoin hyväksynyt että vähäsokerisia, -rasvaisia ja -suolaisia ruokia voi syödä, etenkin jos haluaa pysyä mitoissaan.)
Iltapäivemmäksi olimme suunnitelleet kuuntelemaan uusille vaihto-opiskelijoille tarkoitettua luentoa aiheesta ”keitä nuo islantilaiset oikeastaan ovat”. Luennoitsijan – tai 50-henkisen ulkomaalaisväestön edessä juttelemaan alkaneen britin, Islantiin 27:ksi vuodeksi käymään tulleen paikallisen folkloristiikan laitoksen johtajan – huomioista olimme keskenämme hieman eri mieltä, eikä kunnon riita ollut kovin kaukana (4). Kuoron matkatoimikunnan kokousta sovitussa kahvilassa odotellessamme ja kaakaota ryystäessämme katselimme tietokoneen taustakuvaksi valittua krusifiksinmuotoista vauvaa ja piristyimme. Aiemmin alkaneet ja aina islanninkieliseen ilmoitukseen ”tämä numero ei ole käytössä” keskeytyneet yritykseni (3) soittaa Blue1:n varauspalveluun varmistaakseni mahtuuko 30-henkinen kuoromme varmasti Vaasa–Tukholma-koneeseen pääsivät puusta pidemmälle saatuani vihdoin yhteyden tätiin, joka kertoi että varaukset täytyykin tehdä eri numeroon. Tieto ei siis ehtinytkään kokoukseen (5) josta hetken perästä soittivatkin ja varmistivat olemmeko tulossa. Olimme tietysti valinneet väärän kahvilan (6).
Kotiin päästyämme alkoi lonkkasärky (7). Mieleni olisi tehnyt syödä jäätelöä ja katsella Elinan kirjastosta tuomaa norjalaista elokuvaa, jonka on jo kohta neljä vuotta halunnut minun näkevän. Rupesin kuitenkin siivoamaan, sillä emme jaksaneet poiketa kaupassa (8). Illalla katsomamme kolme jaksoa He-Mania auttoivat ahdinkoon vaan eivät jalkasärkyyn.
Sain kuitenkin nukuttua ja herättyäkin ajallaan. Läksin islannintunnille mutta huomasin heti että jätin kansion kotiin (10) aioittuani lukea sitä aamiaisella. Liityin siis ystävällisten munkkien joukkoon. Välipalaksi sain katkarapuleivän, mutta en tohtinut ottaa toista (11). Folkloristin näkemys, että islantia puhuessaan saattaa lauseen lopussa olla kyse ihan eri asiassa kun oli tarkoitus, kävi toteen aikoessani kysyä voisinko lukea valinnaiseksi kirjaksi virsiä: Elinan kirjastosta löytämästä ja itselleni haaveilemasta virsikirjasta ei nyt olekaan apua, sillä lupasin kirjoittaa esseen pääsiäispsalmeista (12).
Matkalla algebran luennolle tajusin että eiliseltä jäi väliin myös Pohjola-Nordenin nuorten tanskalainen elokuvailta (9), johon tuskin olisimme ehtineetkään. Luennoitsijan tauotessa hetkeksi kirjoittamasta höpistäkseen jostakin itsestäänselvyydestä (?) tarkistin sähköpostit ja huomasin että kvantti-kakkosen luento olikin siirretty alkaneeksi juuri siihen hetkeen (13). Vaikka olisinkin mieluummin lähtenyt, en viitsinyt kiireessä ruveta etsimään outoa rakennusta. Lähetin kanssaopiskelijalle viestin että en pääse ”eteenpäin siirretylle” luennolle tänään ja että lähetän kasvotusten palautettavaksi suunnittelemani harjoitukset sähköpostissa. Vaan tietenkin Internet oli sen verran tukossa, että lähetys viivästyi kaksi tuntia (14).
Luennon jälkeen talsin ylös kirjastoon ja söin evääni, mutta nälkä jäi. Hetken mietin jo lähteä sittenkin kotiin syömään ennen iltaisia kuoroharjoituksia, kun kerran aikaa olisi ollut odotettua enemmän, mutta päätin jättää rasittamatta lonkkaani. Tapasin sattumalta kurssitoverini ja sain kopiot menettämistäni luennoista, mutta hetken aikaa poissa ollessani tietokone jämähti (15) ja hyvin alkanut kirjoitus viime päivien vastoinkäymisistä täytyi alkaa uudelleen. Kuitenkin mielessäni velloi tunne, että monta hyvää kohtalon ironiaa oli jäänyt muistamatta (16). Tutustuin sentään Mathematica Scandinavica -julkaisuun, johon päätin ensimmäiset matematiikan tutkimukseni lähettää.
Huh. Loppu. Kuka tuollaista jaksaa lukea? Mutta eipähän tarvitse taas viikkoon kirjoittaa.
Panir
Sana panir voisi olla hyvinkin islantia. Se olisi substantiivi, jonka
perusmuoto olisi pan, ja suvultaan se olisi feminiini. Panir olisi sanan
monikon infinitiivi tai akkusatiivi epämääräisessä muodossa. Toisaalta
panir voisi olla islannin kielessä myös adjektiivi, joka määrittäisi
maskuliinista monikollista pääsanaa infinitiivissä. Adjektiivin ns.
perusmuoto olisi panur.
Panir on kuitenkin todellisuudessa intialainen juusto, jota teimme yhtenä
iltana. Se ei ollut ollenkaan vaikeaa, ja saimme herkullisen lisän
pinaatti-tomaatti-pataan. Innostuksestamme intialaiseen ruokaan kuuluu
siitäkin kiitos Islannille, sillä Jaakon teki syksyllä aina mieli
intialaista, kun kauppamatkallamme kuljimme Indian Mango -nimisen
ravintolan ohi.
Viikon loppu on toisen alku
Muksu on, pom pom! Perhetapahtumaa kävimme lauantaina juhlistamassa Laugardalurin kotieläinpuistossa. Siellä oli paljon hanhia. Ja naali, joka näytti ihan langon siperianhaskilta. (Justiinalle pusu ja uunituoreelle veetille kaksi.) Ja sikoja! Siat on ihania. Erityisesti Wagner. Tiedeteltassa huusin 95 desibeliä ja leikkipuistossa ratkeistin ihanat samettihousuni haaroista entistä käyttökelvottomammiksi.
Maineikkaat kasvihuoneet katsastimme kanssa. Vihreää oli. Paviljongissa söimme riisievästä ja sitten menimme uimaan. Kyllä siellä väsyneet pohkeet lepäsivät.
Sunnuntaina matkalla kirkkoon tajusin että ei olekaan ihana vapaapäivä, kun on bändireenit. Kahveilla tutustuimme Maria-mummuun ja pastorin vaimoon sekä Evaan ja Benedictiin, jotka ovat Saksasta. Jälkimmäisen olemme monesti nähneet Laugardalurin uima-altaassa ja monesti miettineet pitäisikö häiskää tervehtiä – nyt sekin tuli tehtyä. Hauska nuorimies. Sillä on selässä valtava Islannin vaakuna.
Ruoan jälkeen sain soiton kollegalta, ja selitin kiivaasti että olen juuri lähdössä. Koska kuitenkin Hörður ei päässyt ja bändin rytmillisesti kantava instrumentti, basso, jäi Binnin kotiin, päivästä tuli sittenkin vapaa. Kulutin sen siivoillen.
Nostin tänään pankista 141 kruunua = 2 euroa. Pankkitäti katsoi vähän pitkään, mutta minkäs teet kun ei siellä enempää ollut. Kopiokorttiin tarvittavaa käteistä sain kuitenkin myydessäni naapurin sedälle lakritsia (”liquor – no, I mean liqourice”) kuoron Suomen-matkaa varten.
Nyt on helmikuu, ja minulla on nälkä. Kohta syödään tandoorikatkarapuja riisi-itupedissä. (Tai no, tarkkaan ottaen pöydän ääressä tuolilla istuen eikä edes pöydällä, ituped!)
On lapsi syntynyt heille, ja poika annettu on
Minusta tuli viime yönä täti. Paljon onnea Jounille ja Mariannelle, ja tervetuloa maailmaan, poika3640-51!
Ihmiset ne on kuin muurahaisia
Tutustuin eilen ja tänään yhteen afrikkalaiseen kaveriin algebran ryhmästä. Jo kuusi vuotta täällä – ja sitä ennen yhden tai neljä Moskovassa – asunut Kultarannan Dypa on veikeä kaveri. Luentomuistiinpanojen sähköisen talteenoton mahdollistamiseksi asensin hälle LyXin, joskin joitakin asetuksia täytyy vielä säätää.
(Kyllä, niin voi tehdä. Eikä nykyään tunnu enää yhtään nörtiltä. Tosin en koskaan itseäni ole sellaisena pitänytkään. Helpompaa se on, kun ei tarvitse sutata tai töhertää johonkin vihonreunaan kun opettaja sanoo ”Hups, taisin tuossa laskea väärin. Otetaanpa uudestaan”. Kvantti-kakkosen luennoilla niin on käynyt pari kertaa… Haittana voi pitää sitä, että on koko ajan vähän jäljessä, kun matematiikan kirjoittaminen vaatii useitakin ylimääräisiä näppäimen (vaan ei hiiren!) painalluksia. Mutta kyllä käsinkirjoittamiseenkin meni aikaa, kun piti olla tarkka ulkoasusta.)
Suunnittelimme Dypan kera että käymme maanantaina haastamaan proffaa yksissä tuumin selvittämään luennoilla ymmärtämättä jääneitä asioita. Niitä on tosin omalla kohdallani paljon… Ehkä pitäisi palata alkuun ja lukea tähänastiset seikkailut islanninkielisestä luentomonisteesta. Viikonloppuna on aikaa.
(Luentomonisteesta! Kyllä. Netissä jaettua 200-sivuista PDF-tiedostoa lukee mielellään, vaikka sen (hieno) paperipainos olisi kustantanut vain 2500 kruunua. Kvantin kurssilla sen sijaan meitä ankarasti kehoitettiin hankkimaan toinenkin opus… Kiinalainen ystäväni varasi kirjakaupasta minullekin sellaisen, vaikka minulla ei ole edes sitä ensimmäistä. Ajattelin pärjätä käsikirjaston painoksella, joka tosin on vähän vanhempi.)
Muun muassa kuoroystävien blogeja olen alkanut minäkin selailla, lähinnä nyt henkilöön ja nuorisokieleen tutustuakseni. Ihmeellisiä heppuja nämä ovat, pahassa ja lähinnä hyvässä. Kuoron puheenjohtajakin kuuluu kerhoon, jonka päätavoite on ajaa ihmisiä pois kansankirkosta. Hänen lisäkseen tulevissa edustajistovaaleissa on ehdolla sopraanojen kuningatar, Popedan kuuluisaksi tekemä Erna Maria ja edellisen tyttöystävä, Idolseissakin melkein finaaleihin yltänyt Telma.
Äh. Taidan mennä tekemään läksyjä. Illalla on istujaiset bändin poikain kanssa.
… mutta menköön
Tällä viikolla menee hyvin. (Eli ei huonosti.)
Rahaa tilillä: 641 ISK = 9 EUR. (Lompakossa: 57 000 ISK.)
Jäätelöä pakkasessa: 0. (Kaupassa: >> tarpeen.)
Päiviä laskettuun aikaan: 1. (Tosielämässä: > 1.)
Sähköpostia odottavia henkilöitä: >= 3. (Odotusaikaa: >>> 3.)
Kotitehtäviä: kohtalaisesti. (Motivaatiota: paljon.)
Kulttuuritapahtumia kalenterissa: 11. (Näistä esiintymisiä: 8.)
Perhekinaa: silloin tällöin. (Sympatiaa ja halauksia: usein.)
Blogstauksia: vähän. (Elämää arjessa: paljon.)
Vastineita: 3
(Kirjoita!)
